Pitkään yksinhuoltajaäitinä ollut Helmi-mummuni teki monenlaisia töitä -ja varmaan sen ajan pätkätöitäkin – elättääkseen pesueensa. Tämä kuva on otettu Viipurin satamassa ehkä joskus 1920-luvulla. Tuolloin isoäidin (kuvassa oikealla) työnä oli sukeltajien pukeminen. Mikä erikoinen ammatti! Jos tiedät jotain moisesta työstä, olisin iloinen, jos jättäisit minulle viestiä. 
Resepti on vähän aikaavievä, mutta palkitsee vaivan. Löysin ohjeen etelä-afrikkalaisesta keittokirjasta ja haluan ajatella, että se on alunperin peräisin Ranskasta tulleilta hugenoteilta. Muu ei selitä makua…
Mutta varaudu pieneen vaivannäköön. Joka keitetyn paistaa, se makean maistaa.
Tarvitset
225 gr pekonia
420 ml vettä
12-16 salottisipulia tai pieniä sipuleita
30 gr voita
225 gr pieniä, kokonaisia herkkusieniä
1,4 kg kanaa
420 ml kuivaa punaviiniä
3 rkl brandyä
1 bouquet garni eli maustenippu, jossa erilaisia yrttejä, esim. timjamia, laakerinlehtiä ja salviaa
1 murskattu valkosipulinkynsi
3 rkl vehnäjauhoa
420 ml kanalientä
suolaa ja pippuria
persiljaa
Laita uuni lämpenemään 180 asteeseen.
Kiehauta kattilassa vettä ja anna pekonisiivujen kiehua siinä viitisen minuuttia. Nosta pekoni pois reikäkauhalla ja laita kuivumaan keittiöpaperille. Kiehauta vesi uudelleen ja laita siihen kiehumaan sipulit. Anna niiden kiehua kovalla lämmöllä muutama minuutti, laita kylmään veteen ja kuori.
Sulata puolet voista suuressa paistinpannussa ja lisää pekonit ja sipulit. Hauduta kovalla lämmöllä sekoittaen koko ajan, ravistele pannua kunnes pekoni ja sipulit ovat kullanruskeita. Ota pois ja laita paperille odottamaan.
Lisää loput voista paistinpannuun ja paista muutama minuutti sieniä. Ota pois pannulta ja laita odottamaan pekonin ja sipulien kanssa.
Kuumenna paistinpannu ja ruskista kana, muutama pala kerrallaan. Kun kaikki kanat on ruskistettu, siirrä ne suureen uuninkestävään pataan. (Minä tein omani rautapadassa.)
Kaada viini pieneen kattilaan ja keitä kunnes on tiivistynyt puoleen. Kaada brandy kanan päälle ja lämmitä miedolla lämmöllä. Liekitä ja ravistele pataa, kunnes kaikki liekit sammuvat. Lisää maustenippu ja valkosipuli.
Lisää paistinpannuun vehnäjauhot ja ruskista miedolla lämmöllä, kaapien mukaan kaikki kanasta irronneet mehut. Kaada sekaan viini ja kanaliemi. (Itse käytin kanaliemikuutioita ja hyvää tuli.) Kiehauta kovalla lämmöllä sekoittaen koko ajan, kunnes liemi sakenee. Kaada liemi padassa olevan kanan päälle ja peitä tiiviisti.
Laita pata lämpimään uuniin ja annan paistua 20 minuuttia. Sen jälkeen lisää pataan pekoni, sipuli ja sienet ja annan hautua uudet 20 minuuttia tai kunnes kana on mureaa. Poista bouquet garni eli maustenippu ja mausta pata suolalla sekä pippurilla.
”…tiensyrjällä tassutteli koirineen rivi suomalaisia, joiden otsaan oli poltettu raudalla merkki, että heidät oli kastettu väkivallalla ja tuotu maahan viimeisen ristiretken aikana.”
Tällainen mielenkiintoinen maininta tuli vastaani ruotsalaisen Verner von Heidenstamin romaanissa Folkungien suku. Yrjö Kaijärven suomentamana kirja ilmestyi vuonna 1937, ruotsinkielinen alkuteos 1905-1907. Maininta suomalaisorjista sisältyy Nobel-palkitun ruotsalaiskirjailijan kaksiosaisen romaanin jälkimmäiseen osaan Bjälbon perintö, joka punoutuu historiallisten henkilöiden ympärille.
Romaanin suomalaisorjat tassuttelevat Ruotsissa aikana, jolloin Birger jaarli jo on tehnyt toisen ristiretken Suomeen eli 1200-luvun puolivälin jälkeen. Ei kai olisi mikään yllätys, vaikka jaarlin mukana olisi lähtenyt Ruotsiin edullista työvoimaa?
Vaikka minkään ei kai enää pitäisi historiassa hämmentää, maininta suomalaisorjista tuntuu kieltämättä haljulta.
Tiedot Suomeen kohdistuneesta orjakaupasta olivat hataria aina viime vuosiin saakka, kunnes professori Jukka Korpelan tutki suomalaisorjien myyntiä ulkomaille 1100-1500-luvuilla. Korpela selvitti suomalaisorjien kohtaloita venäläisten kronikoista, sotakirjoituksista sekä orjakauppakeskusten kirjanpidoista. Ensimmäiset merkinnät orjakaupasta olivat viikingeiltä 1100-luvulta. Erityisen haluttuja olivat vaaleahiuksiset, sinisilmäiset lapset. Heidät kuljetettiin useimmiten Novgorodiin ja Volga-joen varrelle Kazaniin. Korpelan mukaan he päätyivät usein jonkinlaisiksi luksusorjiksi Välimerelle, Keski-Aasiaan tai Lähi-itään. Vielä 1560-luvulla tataarit veivät joitain satoja suomalaisia.
Jos viikingit kaappasivat suomalaisia orjiksi 1100-luvulla, ei kai pitäisi olla minkään sortin yllätys, että suomalaisorjia löytyy myös länsinaapuristamme, uudesta emämaastamme 1200-luvulla. Heidenstamin kirja on tietysti suurelta osin fiktiivinen romaani. Tiedon suomalaisorjista Ruotsissa allekirjoittaa kuitenkin ainakin ruotsalainen keskiajan tutkija Adolf Schuck. Hänen mukaansa suuri osa Upplannin orjista varhaiskeskiajan vaihteessa oli suomalaisia ja itäbaltteja.
Mutta jatketaanpa tassuttelua suomalaisorjien kanssa.
”He tarkkasivat huolellisesti puita ja kuiskivat toisilleen, sillä he voivat nähdä mäntyjen väristä, kulkiko maan alla malmisuonia.”
Suomalaisia pidettiin perinteisesti jonkin sortin noitina, joilla oli valta varsinkin sään yli. Suomalaiset nostattivat tuulen ja myrskyn. Maininta esi-isiemme erinomaisista kyvyistä kaivostoiminnassa oli minulle uusi tieto.
”Niin, heidän tarvitsi vain painaa korvansa harmaata vuorta vasten kuullakseen ilkeän kirskunan sanovan heille, mistä piti rouhia. He olivat myös taitavimmat särkemään tulella kallion päästäkseen käsiksi rautaan.”
Orjuus herättää vääjäämättä filosofisia kysymyksiä. Kuka ylipäänsä oli orja ja kuka vapaa? Varsinkin menneinä aikoina orjuus oli veteen piirretty viiva. Yksilönvapaus oli vähissä. Rahvas oli joka tapauksessa kuninkaan alamainen ilman veto-oikeutta.
Professori Jukka Korpela nostaa esimerkiksi tästä suomalaisten muuton Ruotsin metsäalueille. Hänen mukaansa muutot eivät suinkaan olleet vapaaehtoisia. Hyvänä taloudenpitäjänä kuningas Kustaa Vaasa tilasi voudeiltaan työvoimaa Ruotsiin.
Suomalaisten soveltuvuus kaivosalalle oli käsitys, jonka myös Kustaa Vaasa allekirjoitti. Hän kehotti voutejaan hankkimaan ruotsalaisiin kaivoksiin mahdollisimman paljon suomalaisia, koska he sinne niin hyvin sopivat.
Viimeksi söimme sinisimpukoita Brysselissä. Ravintolassa, kohtalaisen fiksut vaatteet yllämme, sopivasti virittäytyneenä nautintoon, kaikki palaset kohdallaan.
Tänään tilanne oli tyystin toisenlainen. Olimme tehneet koko päivän ulkotöitä ja istahdimme ruokapöytään risaisissa, pölyisissä verkkareissa. Tilanne ei ollut mitenkään erityisen ylevä, eikä siinä juuri mikään ennakoinut nautintoa. Mies oli tapellut rikkinäisen oksasilppurin kanssa, minä kerännyt kilokaupalla koiranpaskaa pihasta.
Silti, omituisesti, moules teki jälleen taikansa. Se toimi täälläkin. Havainto on kenties naiivi, muille itsestään selvä. Mutta minulle siinä oli tärkeä viesti. Hämäläisen metsän perukoilla, keskellä tavallista arkeakin voi syödä jotain muuta kuin lenkkimakkaraa tai jauhelihakastiketta. Vähän vaivaa ja se on siinä. Sitä varten ei tarvitse lentää Keski-Eurooppaan tai maksaa itseään kipeäksi.
Se on mukava viesti. Tärkeäkin. Koska arkea on kuitenkin suurin osa elämäämme. Sinisiä hetkiä mahtuu jokaiseen päivään.
Koska olen harvinaisen tumpelo ja kaikin puolin käsityötaidoton ihminen, harva esi-isä on kiinnostanut minua niin paljon kuin 1500-luvulla Turussa vaikuttanut Anders Kultaseppä. Nimensä mukaisesti Anders nimittäin toimi käsityöläisammatissa. Toisin kuin tällä jälkeläisellään, hänellä oli sorminäppäryyttä ja taitoa luoda kauniita, arvokkaita esineitä.
Moisessa taidossa on mielestäni aina ollut jotain suorastaan maagista.
Mitä tiedän Anders Kultasepästä, isoisäni isästä 14 polven takaa?
Anders tunnetaan Turun pormestarina 1532. Tiedämme myös, että hänen puolisonsa nimi oli Elin Ragvaldsdotter. Anders on ammattikunnalleen tyypilliseen tapaan ilmeisesti ollut kohtalaisen varakas, koska hänen naimakauppansa ei ollut ollenkaan huonommasta päästä. Elinin isä Ragvald oli ilmeisesti Raaseporin kihlakunnan tuomarin Björn Ragvaldinpojan sisarenpoika. Elinin äidin etunimeä emme tiedä, mutta hänen patronyyminsä oli Olofsdotter ja sukunimi Djäkn. Anders Kultasepän puolison Elinin äidinäiti oli valtakunnan korkeinta aatelia, Birgitta Henriksdotter Svärd.
Kultasepät olivat käsityöläisten eliittiä. Vuoden 1571 verotietojen mukaan turkulaisten käsityöläisten keskivarallisuus oli 58 markkaa. Kultaseppien verotettava omaisuus oli huomattavasti suurempi, 115 markkaa. Varallisuutensa turvin monet kultasepät myös harrastivat sivutoimista rahanlainausta ja kaupankäyntiä.
Vertailun vuoksi – piika tienasi vuodessa vain 8-12 markkaa.
Kultaseppien korkeasta asemasta kertoo myös se, että usein he Anders Kultasepän tavoin nousivat kaupungin luottamustoimiin.
Historian hämärissä takahuoneissa eläneet esivanhempamme herättävät kysymyksiä, kiehtovat mielikuvitusta, härnäävät olemuksellaan. Valitettavan usein he kiinnostavat sukututkimusharrastajaa enemmän kuin elävät sukulaiset. Minkä näköisiä he olivat? Olivatko luonteeltaan tiukkoja vai ystävällisiä, lankesivatko samoihin inhimillisiin sudenkuoppiin kuin me? Ajattelivatko he koskaan jälkipolviaan tai tulevaisuutta ylipäänsä, mittailivatko paikkaansa maailmankaikkeudessa?
Kysymyksiä olisi, mutta vastauksia saa harvoin, jos koskaan.
Olen usein miettinyt esimerkiksi sitä, mahtoiko Anders olla suomalainen vai tuliko hän jostain ulkomailta. Niukat historialliset lähdemaininnat eivät anna tästä mitään viitteitä. Niinpä olinkin suorastaan töpinöissäni, kun löysin Visa Immosen kirjan “Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä.” Tähän kauniiseen kirjaan on koottu tietoa jalometallituotteiden valmistuksesta ja käytöstä maassamme 1200-1600.
Vaikka kirja ei pettymyksekseni nostanutkaan Anders Kultaseppää suuresta tuntemattomuudesta – hänet mainittiin kerran, Turun pormestarina – on kirja keskiajan ja uuden ajan alun kultasepistä kiinnostuneelle suoranainen löytö. Jos esi-isissäsi on tuon ajan kultaseppiä, on Immosen kirja sinulle, no – kultakaivos. Vuosien 1371 ja 1600 väliseltä ajalta on säilynyt 66 Suomessa työskennelleen kultasepän nimet.
Immosen kirjan sivuilta moni heistä nousee esiin, niin Sven Kultaseppä, Ablunia Hopiaseppälä, Baltzar Wulff kuin Samuel Lidskoukin.
Monien kultaseppien nimet kuulostavat ulkomaalaisilta. En pitäisi tavattomana, että Anders Kultaseppäkin oli saksalaista alkuperää. Saksalaisten kultaseppien määrä oli maassamme suurin 1300-luvulla, minkä jälkeen heidän määränsä väheni. 1500-luvulla saksalaisten kultaseppien lukumäärä jälleen alkoi kasvaa. Kenties Anders oli yksi heistä?
Anders Kultaseppä kuoli noin vuonna 1557. Iäkkäänä miehenä hän tuskin kovin suuresti pääsi osalliseksi ylellisyystavarabuumista, jonka Juhana-herttuan aika Turun linnassa kultasepillekin toi 1550-1560. Ammattiuransa kukkeimpina vuosina hän sijaan joutui seuraamaan, miten Juhanan isän, Kustaa Vaasan edistämä uskonpuhdistus heikensi kultaseppien asemaa vähentämällä oleellisesti kirkkojen esineistöä. Pieneksi kostoksi tästä Anders hyvinkin saattoi viimeisillä hetkillään huahtaa esirukouspyynnön kultaseppien suojeluspyhimykselle Eligiukselle.
Joka vuosi se tuntuu suunnilleen yhtä uskomattomalta, kevään tulo. Että taas on yksi talvi selätetty ja valo voittaa. Paatuneen sienestäjän piti jo tänään hiipiä tutuille sienipaikoille aistimaan tunnelmia. Saisimmepa paremman sienisyksyn kuin viime vuonna. (Kun näin ajoissa toivoo, niin ehkä se toteutuu.)
Ylimmäinen kuva on muuten miniäni Angelin ottama. Hänen kameransa linssillä suomalainen taivas näyttää suurelta ja kauniilta.
Silloin tällöin on hauskaa lukea tiiliskivi. Varsinkin jos se liippaa läheltä omaa elämää tai vaikka tulevaa matkakohdetta. Amerikkalaisen Leon Urisin (1924-2003) romaani Kolmiyhteys, vaatimattomat 839 sivua, oli juuri tällainen. Vanhempi poikani on joitakin aikoja sitten muuttanut työn perässä Pohjois-Irlantiin, Belfastiin ja sinne Urisin romaanikin sijoittuu.
Täytyy tunnustaa, että tietämykseni Pohjois-Irlannista oli varsin vajanainen. Belfast, protestantit, katoliset, IRA ja pommit. Ja lopulta tuli rauhanneuvottelija Harri Holkeri. Kolmiyhteys oli siis monessa mielessä avartava lukukokemus.
Se kertoo irlantilaisen Larkinin suvun tarinan 1840-luvun nälkävuosista vuoden 1916 kapinaan asti. Siinä sivussa se kertoo muutaman muunkin suvun tarinan, myös skotlantilaisen MacLeodin presbyteerisuvun kuin brittiläisen Hubblen aatelissuvunkin. Kirjan nimi tulee näiden sukujen kohtalokkaasta kolmiyhteydestä. Larkinien, MacLeodien ja Hubblejen kautta Uris kertoo maan ja kansan vaiheet.
Kirjan takakansi mainostaa kirjaa kauhistuttavana ja kauniina draamana. Itse löysin siitä enemmän kauheutta kuin kauneutta. Monesti laskin kirjan rinnalleni ja ajattelin, voiko kaikki tapahtunut edes olla totta. Katoliset ovat omassa maassaan olleet jotain, jolle löydän sanan paremmin englanniksi ; underdog. Alistettuja, halveksittuja, kehityksen vetojuhtia, joiden selkänahasta on kiskottu viimeinenkin nahanrepale, että brittiläinen aristokratia saa tanssiaissaleihinsa lisää kristallia.
Ei se tietysti kovinkaan paljon eroa köyhän kohtalosta missään maassa.
En ole koskaan ollut ns. kuivakakkujen ylin ystävä. Usein ne valitettavasti tekevät täyttä oikeutta nimelleen. Appelsiinitiikerikakku on toista maata. Kirjassa, josta sen löysin, kakkua kutsutaan Jeanin kakuksi.
Tarvitset:
-200gr huoneenlämpöistä voita tai margariinia
-2 1/2 dl sokeria
-3 munaa
-vehnäjauhoja, johon sekoitettu 1 1/2 tl leivinjauhetta
-kaakaota, vaniljasokeria, yhden appelsiinin raastettu kuori, 1 rkl appelsiinimarmeladia
Leivitä suorakaiteen mallinen vuoka. Kuumenna uuni 180 asteeseen.
Sekoita voi/margariini ja sokeri. Vatkaa joukkoon munat yksi kerrallaan. Lisää vehnäjauho-leivinjauhoseos taikinaan.
Jaa taikina kahteen osaan. Mausta toinen osa kaakaolla ja vaniljasokerilla. Lisää toiseen osaan appelsiininkuori ja appelsiinimarmeladi. Laita taikinat kerroksittain vuokaan. Paista uunin keskiosassa noin 40 minuuttia.
Minulla on tapana olla höveli kaakaon ja appelsiinimarmeladin kanssa. Ei huononna lopputulosta.
Alkuperäisen reseptin löysin Anna & Fanny Bergenströmin kirjasta Talvitunnelmia. On muutenkin mukava kirja varsinkin syyslukemiseksi. Koskaanhan ei ole jouluun kovin pitkä aika…
Tarvitset:
-yhden ison kaalinpään
-1/2 kg naudan jauhelihaa
-voita
-porkkanoita ja mausteita maun mukaan
Suikaloi kaali. Kuumenna paksupohjaisessa kattilassa aimo kimpale voita ja tilkka öljyä, lisää kaali ja pilkotut porkkanat. Mausta kevyesti suolalla, lisää pohjalle vähän vettä, ettei pala pohjaan.
Hauduta kannen alla noin tunti. Talvikaali kestää kypsyä pitempään.
Paista jauheliha, mausta suolalla ja valkopippurilla. Voit lisätä myös sipulia. Laita kaaliseoksen joukkoon, voit halutessasi sekoittaa joukkoon vähän soijaa, antaa hyvän värin.
Jatka hauduttamista ainakin 1/2 tuntia. Mitä kauemmin haudutat, sitä parempaa tulee. Voit myös hauduttaa ruuan uunissa, itse teen aina levyllä.
Niin äitinikin tapasi tehdä, vaikka karjalainen olikin. Soijasta hän ei tiennyt mitään.
Hyvä lihan tai kanan lisuke isolle porukalle. Ohjeen kevytkerma on pelkkää sievistelyä, tämä herkku ei kuulu laihduttajan ruokavalioon. Mutta hyvää tämä gratiini on, siitä ei päästä mihinkään.
500 gr pennepastaa
4 l vettä
4 tl suolaa
2 rkl öljyä
Gratiinikastike: 6 dl kevytkermaa, 200 gr sulatejuustoa, 2 munaa, 300 gr sinihomejuustoa (persiljasilppua, muskottipähkinää.)
Kypsennä pennejä runsaassa vedessä n. 15 min. Huuhtele, valuta, sekoita öljy joukkoon. Levitä pennet laakeaan, voideltuun vuokaan.
Valmista gratiini laittamalla sulatejuustonokareet kuumaan kermaan. Jäähdytä juustoseos ja lisää joukkoon munat, hienonnettu sinihomejuusto ja mausteet.
Kaada kastike pennejen joukkoon ja sekoita, laita vuoka 225 asteiseen uuniin ja paista 15-20 minuuttia.
Regina Rask 