Month: April 2016

Sukututkimus

Häränkantaja

Regina R2 Comments
Tekin olette varmaan huomanneet, ettei esi-isien tutkiminen ole vain yksi harrastus, vaan monta harrastusta yhdessä? Sukututkimus on kameleontti, joka vaihtaa nahkansa hyvissä ajoin ennen kuin vanhaan näkymään kyllästyy. Harrastus on mielekäs siitäkin syystä, että sen sisään mahtuu niin monta maailmaa. Sotilasesi-isä johdattaa aikakauden sotahistoriaan, torppari tai talonisäntä saa kiinnostumaan asutuksen leviämisestä ja isojaosta, pappissukulainen tekee kuivahkosta kirkkohistoriasta merkityksellisen.
Tässä yhtenä päivänä aloin katsella isäni sukuoksiston puolella esiintyvää nimeä Maria Oxman (1756-1809.) Maria eli elämänsä Joroisilla, oli naimisissa Anders Thomasson Wilkmanin (1753-1815) kanssa ja sai kuusi lasta. Yksi Marian tyttäristä avioitui ”Kolme tynnyriä ruista”-blogissa esittelemäni suutari Simon Simonsson Raskin kanssa.
Ensi maistelulla Oxman vaikutti minusta ilmiselvältä sotilasnimeltä. Kun katselin sukua Mariasta taaksepäin, jouduin kuitenkin kasarmilta kirkon puolelle. Ketjun päästä löytyi nimittäin Leppävirran kirkkoherra Clemens Bartholdi Oxman, syntynyt noin vuonna 1625. Clemens pääsi ensin seurakunnan kappalaiseksi 1651 ja myöhemmin kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1703.
clemensin nimikirjoitus
Vuonna 1956 Genoksessa julkaistiin kaksikin Oxman-suvun varhaisvaiheita käsitellyttä artikkelia. Niin Sven-Erik Åström kuin Arthur Ehnqvistkin joutuivat jättämään avoimeksi suvun kantaisän Clemensin alkuperän. Kohtalaisen lattea ja väsynyt on näiden kahden herran olettamus, että Clemens Bartholdi Bosphorus (Häränkantaja), myöhemmin Oxman, nimen takana olisi mahdollisesti savo-karjalainen Sonninen tai Härkönen. Minkäänlaisia viitteitä tästä ei ole saatu. Oxman-suku on Clemensistä eteenpäin hyvin dokumentoitua, eikä sieltä ymmärtääkseni ole löydetty Härkösiä tai Sonnisia mistään päin sukuhaaroja.
Oxman-suvun kantaisän alkuperä on siis edelleen valitettavasti hämärän peitossa.  Muun muassa tästä aiheesta olemme muiden Oxmanin eri sukuhaarojen jälkeläisten kanssa harrastaneet vilkasta ja antoisaa sähköpostikirjeenvaihtoa.
Kokoan tähän vapaina virranneita pohdiskelujamme siitä, mistä Clemens Oxman olisi voinut olla lähtöisin. Prosessi kertoo samalla jotain oleellista sukututkimusharrastuksesta: uusien yhteyksien löytämisestä, kutkuttavasta salapoliisintyöstä ja palapelistä, jossa monenlaisella tiedolla  – sattumaa unohtamatta – on merkitystä.
Oxmanin suvussa kulkeneen perimätiedon mukaan Clemens olisi sama henkilö kuin Turun Akatemian matrikkelissa v. 1650 mainittu Königsbergissä (nykyisin Kaliningrad) syntynyt varaton opiskelija Clemens. Hän oli tullut Tukholmaan, jossa oli yrittänyt varastaa rahaa kolehtihaavista ja lähetetty (ilmeinen pilke silmäkulmassa) vankilatuomion sijasta opiskelemaan teologiaa Turkuun.
Asiakirjojen perusteella tiedämme, että vuonna 1650 samainen Clemens turhaan anoi Turun Akatemian konsistorilta avustusta. Koska rahaa ei herunut, on todennäköistä että Clemensin täytyi varattomana keskeyttää opintonsa ja hakeutua työhön. Tähän teoriaan sopisi myös tieto, että vielä samana vuonna Leppävirralle ilmestyi Clemens Bartholdi Bosphorus, (vuodesta 1683 alkaen nimeltään Oxman,) joka pääsi seurakunnan kappalaiseksi huolimatta siitä, ettei ollut suorittanut teologista loppututkintoa.
Mikä sitten oli tuonut Clemensin Preussin pääkaupungista Königsbergistä Tukholmaan?
Emeritusprofessori Juhani Oksmanin työhypoteesin mukaan hän olisi ollut ruotsalaisen sotilaan avioton poika, joka tuli isänsä kotimaahan Ruotsin laivaston paluukyydissä 30-vuotisen sodan päätösvuonna 1648. Königsberg oli sodan aikana ollut ruotsalaisten hallussa.
Eila Rautioaho on myös kiinnittänyt huomiota Clemensin patronyymiin Bartholdi, joka voisi olla latinalainen muunnos ruotsalaisesta patronyymistä Bertilsson. Ympäri maapallon singahdelleissa sähköposteissamme Eila on myös muistuttanut lähes sosiaalisesta normista, että ensimmäiselle pojalle annettiin tämän isänisän etunimi ja seuraava poika sai äidin isän etunimen. Myös Clemensin esikoisesta tuli aikanaan Bertil/Bertel. Suvun jälkeläisistä löytyykin (ehkä juuri ruotsalaisen esi-isän muistoksi) monta Bertiliä.
Mutta jos Oxman-suvun kantaisä todella oli alkujaan Königsbergistä, johtaa se entistä mielenkiintoisempaan jatkokysymykseen. Meidän pitäisi nimittäin kysyä, oliko hän taustaltaan juutalainen. Oxman on erittäin yleinen sukunimi juutalaisilla, myös Königsbergissä.
Oxmanien nimi esiintyy maailmalla monessa muodossa: esim. Oksman, Oxmann, Oxnam, Ochsman(n), Oexman(n), Oxeman ja Axman. Huomattava osa heistä on juutalaisia, Itä-Euroopassa asuvia tai sieltä vainojen takia muihin maihin muuttaneita. Juhani Oksmanin yhteydenotot ovat poikineet myös sen tiedon, että on olemassa kirja nimeltään World book of Oxmans, julkaissut Burke´s Peerage. Oxman-suku on siis ollut kiinnostuksen kohteena muuallakin. Englantilainen Dave Oxman perusti aikanaan  myös Oxman Genealogical Siten (www.littlewhitebull.com) jossa muuten on mainittu myös Suomi ja Clemensimme.

 

Sukututkimus

Kolme tynnyriä ruista

Regina RLeave a comment
Juuri silloin, kun luulee olevansa lopullisesti eksynyt, onkin usein perillä.
Kun on Suomen lisäksi asunut viidessä maassa ja juuret kotimaassakin kiemurtelevat maan melkein jokaisessa läänissä, on joskus vaikea mieltää mistä on kotoisin tai minne kuuluu.  Hajonta vain on liian suurta.
Kun lapset olivat pieniä, asuimme Helsingissä ja halusimme löytää kesäpaikan, jossa he saisivat mielensä mukaan juosta, huutaa ja myllätä. Haitaksi ei olisi sekään, jos äiti pääsisi helposti sieneen, isä saisi kerätä navetan täyteen moottoripyöränromuja, lapset oppisivat erottamaan harakan variksesta ja maistaisivat kerran elämässään ketunleipää.
Pitkän etsimisen jälkeen kuulimme rauhallisella paikalla sijaitsevasta melkein 100-vuotiaasta maalaistalosta, joka oli jo vuosikausia ollut tyhjillään. Oli talvi ja revohkamme kahlasi talolle. Matka syvässä lumessa oli vaivalloinen. Parempaa ei ollut odotettavissa perillä. Keltaisen talon terassi oli romahtanut, ovi repsotti auki.  Astelimme sisään. Asumattomuuden tuoksua, hiirenkakkaa, paljon huoneita, revenneet tapetit ja keinuvat lattiat.
Tämä oli tässä, sanoin miehelleni. Lähdetään.
Hän ei vastannut, repäisi yhtä tapetin kulmaa ja löysi alta hienon hirsiseinän.
Tämä otetaan, hän sanoi.
Keskustelustamme on 16 vuotta aikaa. Keltainen talo on nyt ainut kotimme Suomessa, sen lattiat eivät enää notku ja olen saanut kauniit siniset astiakaapit. Lapset ovat maailmalla, mutta edelleen keltainen talo on heille niin tärkeä paikka, ettemme kuulemma ikinä saa myydä sitä.  Minustakin se tuntui aina kodilta, mutta jos rehellisiä ollaan – yksi asia minua talossa häiritsi. Talo sijaitsi Hattulassa ja Hattula oli, no, vieras paikka. Minulla ei ollut sinne minkäänlaisia siteitä. Olisin ollut enemmän kotonani Kerimäellä, Joroisilla, Viipurissa, Antreassa, Alavieskassa – niin monessa muussa paikassa enemmän kuin Hattulassa.
Sitten sukututkimuksessa tuli eteen hetki, kun aloin etsiä Joroisilla asuvalle esi-isälleni suutari, lampuoti Simon Simonsson Raskille (s.1767) vanhempia. Tein innoittuneen harharetken Sysmään ja ruotusotilas Simon Mattson Raskiin ja hänen jälkeläisiinsä, kunnes oli pakko palata nöyränä tyttönä  samoja jälkiä takaisin. Erinäisten sattumien, SukuForumin keskustelupalstan ja aina avuliaiden kokeneimpien sukututkijoiden avulla pääsin lopulta oikeille jäljille. Simon Simonssonin isä löytyi. Kävi tuuri, koska Simonin isä ei alun perin ollut sukunimeltään Rask vaan Tallgren, eikä paikka ollut lähelläkään Savoa.
Simonin isä, rakuuna Simon Henricsson Tallgren (s.1738) oli suureksi yllätyksekseni ja ilokseni syntynyt Luolajan Kanungissa, Hattulassa. Kilometrien päässä keltaisesta talostamme, mutta kuitenkin samassa pitäjässä.
Juuret. Ja vielä Hattulassa.
Vielä 1760-luvulla Simon Henricsson esiintyy Tallgrenina, mutta jo Simon-pojan syntyessä Hattulan Rahkoilassa, Rekolan talossa 1767 oli perheen sukunimeksi perheenisän rakuunanuran myötä muuttunut Raskiksi. Simonin veli Anders syntyi 1781 hänkin Hattulassa, Hurttalan Amundissa.
Myöhemmin molemmat veljekset muuttivat Hattulasta Joroisiin.
Kesällä löysin kirjan, joka on aarreaitta kaikille Hattulasta kiinnostuneille. Eero Mäntylän (1975) Hattulan historia on vaivalla ja pieteetillä koottu yli 800-sivuinen teos, joka käy läpi paikkakunnan historiaa lähes talo talolta. Mäntylällä on ollut silmää niin suurille linjoille kuin pienille eloisille yksityiskohdillekin. Yksi esi-isistäni, Kalvolan Heinussa asunut Puhkan talon isäntä Yrjö Matinpoika heräsi mielessäni aivan uudella tavalla eloon lukiessani hänen tammikuisesta Turun matkastaan vuonna 1641. Tuolta vuodelta säilyneet pikkutulliluettelot kertovat Yrjö Matinpojan vieneen markkinoille myytäväksi kolme tynnyrillistä ruista.
Mikä kurkistus menneisyyteen!
Toivoin heti, että Yrjö sai rukiinsa myytyä hyvään hintaan ja että hän myös älysi ostaa kotiväelle tuliaisia, lapsille nokareen jotain makeaa ja vaimolle vaikka kauniin huivin. Hämeen Härkätiellä matkanneen Yrjö Matinpojan edesottamukset eivät suinkaan olleet ainut asia, joka tuotti minulle suurta hupia. Nautin myös perheeni epäuskoisista ilmeistä, kun he tajusivat minun ahmivan tätä – heistä kovin ikävän näköistä – tiiliskiveä suuresti nautiskellen. Mieleni teki sanoa pojilleni, että perässä tulette, mutta annoin olla.
Saavat sitten aikanaan itse yllättyä, miten kummalliset asiat ehtivät yhden elämän aikana muuttua merkityksellisiksi.
Niin kuin vaikka kolme tynnyriä ruista.
Olen asettunut entistä tukevammin ja pysyvämmin keltaiseen taloomme. Siinä ei häiritse (monien isännän keräämien moottorinraatojen lisäksi) enää kovinkaan moni asia. Olen saanut lahjan; olen huomaamattani ja tahtomattani päätynyt juurilleni. Aina ajaessani taloltamme Hämeenlinnaan ohitan kaksi kirkkoa. Isoisäni isän isoisä Simon Rask syntyi Rahkoilassa, heti Hattulan uuden kirkon pohjoispuolella. Hänen Anders-veljensä jo hävinneessä Amundin talossa, joka sijaitsi Hattulan vanhan kirkon vieressä kirkkomaan pohjoispuolella.
 hattulan_kirkko.jpg
Aina kirkkojen kohdalla huomaan hymyileväni. Ilmiselvästikään perheeni ei enää viitsi kysyä syytä virneeseeni. Kai he ovat jo tottuneet, että äiti elää elämää, jossa kulkee mukana ihmisiä menneiltä vuosisadoilta.

 

Sukututkimus

Suuri kuva

Regina RLeave a comment

Sanotaan, että kaikki eurooppalaiset ovat tavalla tai toisella Kaarle Suuren jälkeläisiä. Sukututkijat ovat laskeskelleet, että kaikki eurooppalaiset juuret omaavat yhdysvaltalaisetkin ovat sukua noin 20 lasta siittäneelle Kaarle Suurelle. Kaarle kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800 jaa.

Vaikka hybriksen täytyikin olla melkoinen, hän tuskin osasi aavistaa omaa rooliaan Euroopan väestökehityksessä.

Älkää kysykö, kuinka tällainen mittakaava ylipäänsä on mahdollista. Yliopistossa pääsin rimaa hipoen läpi pakollisen tilastotieteen kurssin. Pahoin pelkään, että rima väpättää Tampereen yliopistolla vieläkin.

Tuon Kaarle Suuren lisäksi olen kuullut  arvion, jonka mukaan noin 100.000 suomalaisella olisi sellaisia aatelisia esivanhempia, joiden yhteyden sukuunsa he pystyvät todistamaan kirjallisten lähteiden perusteella. Se siis erottaa aateliset kaikista meistä muista. Todistusvoima, kirjalliset lähteet, mahdollisuus seurata suvun vaiheita ajassa taaksepäin vuosiin, joista torppareiden jälkeläinen vain uneksii.

Isäni Olli oli hänkin pääasiassa torppareiden, suutareiden ja rakuunoiden jälkeläinen. Oli joukossa muutama talonisäntäkin. Kun ajattelen isääni, mieleeni nousee usein yksi näky. Näen noin 13-vuotiaan, juuri äitinsä menettäneen pojan, joka on isänsä kanssa metsätöissä jossain pohjoisen savotoilla. Poika on juuri saanut uudet saappaat. En tiedä, ovatko kyseessä kumisaappaat vaiko peräti nahkasaappaat. Niin järisyttävän uudet ja kallisarvoiset ne kuitenkin ovat, ettei poika koko päivänä uskalla kertoa kiivasluontoiselle isälleen lyöneensä kirveellä jalkaansa – tulihan myös saappaaseen reikä.

En tiedä, miten saappaiden ja jalan tarina jatkui. Enemmän tiedän ajasta tuon surkean savottapäivän jälkeen.  Vuonna 1919 syntynyt Olli-isäni eli varmaan ikäpolvelleen aika tyypillisen elämän.  Työtä opittiin tekemään pienestä pitäen ja paras nuoruus kului sodassa. Sodan jälkeen hän avioitui, huolehti aikanaan yhdeksästä lapsesta, teki pitkän päivätyön vaneritehtaan apulämmittäjänä, kuoli vain vuosi eläkkeelle jäämisensä jälkeen 1980. Elämä oli aina kohtalaisen köyhää ja sen mukaan elettiin. Isä oli työväenliikkeen mies ja vuosikausia mukana ammattiyhdistysliikkeessä.

Hänelle rintamalinjat olivat ymmärrettävistä syistä selvät – rikkaat ja köyhät, herrat ja työväki.  Oli kaksi maailmaa ja isän paikka siinä oli harvinaisen selvä.

Mikään sukumme taustassa ei valmistellut minua siihen, että löytäisin isän suorista esivanhemmista kymmenkunta aatelissukua. Mitähän isä olisi sanonut, jos olisi saanut tietää? Ei varmaan olisi uskonut kuulemaansa – epäilen vahvasti, olisiko edes ollut mielissään.

Rälssi-ja aatelissuvuissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Isän kohdalla oudoksi yhtälön tekee epäsuhta, yllätys, sosiaalisen aseman lasku, joka on samaan aikaan pettävän hidas ja kertakaikkisen, romahduttavan selkeä. Että kun mennään 17 polvea eteenpäin, Klaus Lydekesson Dieknin -1400-luvun alussa maan huomattavimpia miehiä – tyttärentyttären suora jälkeläinen, hontelo 13-vuotias  Olli August Rask ontuu verisessä saappaassa kaatamassa puuta savottatyömaalla.

Vaikka voisiko ajatella, että tavallaan se on reilua?  Osoitus siitä, ettei kenkään saa täällä paikkaa pysyvää  – saappaasta puhumattakaan?

Olen Suomen sukututkimusseuran blogissa “Häränkantaja” kertonut eräästä isän puoleisesta esi-isästäni, Leppävirran kirkkoherrasta, Clemens Bartholdi Oxmanista.  Hänen pojanpoikansa Johan Oxman (1691-1753) avioitui Joroisten nimismiehen Zacharias Josefsson Willanderin ja Gunilla Porthanuksen tyttären Anna Willanderin kanssa.

Isän aateliset esi-isät löytyvät juuri hänen suoran esi-äitinsä, Annan kautta. Willandereiden kautta Påsa-sukuun, sitten Kirjureihin, Korp-sukuun, josta Finneihin ja edelleen Djäkneihin, Kurki-Svärdeihin ja Garp-sukuun. Isän suorista esivanhemmista löytyy myös Nils Högervänd-Arm Suontaka, jota on tituleerattu Suomen ensimmäiseksi ritariksi.

Ei kai ihme, että niin monista jälkeläisistä tuli rakuunoita.

Englanniksi puhutaan suuresta kuvasta, “big picture.” Kuva isästä ja hänen esipolvistaan on jo niin iso, että siinä toden totta näkyy jonkinlainen linja. Kaiken kaikkiaan tuo kuva tosin on niin kaleidoskooppimainen, ettei se todista tai näytä oikeastaan yhtään mitään – korkeintaan sen, miten sattumanvaraista kaikki on, elämä ja sosiaaliset arvojärjestykset siinä mukana.

Jonkinlainen demokratian merkki on, jos ne vuosisatojen kuluessa vaihtelevat.

Aateliset esi-isät ovat kuitenkin ainakin yhdessä mielessä hieno juttu; ne antavat merkityksellisen tilaisuuden kurkistaa oman DNA:n menneisyyteen aina keskiajalle asti. Mitään kovin lämpimiä sukutunteita on tosin enää vaikea tuntea vaikkapa Henrik Pedersson Svärdiä (kuoli ennen 1439) kohtaan. Talonpojat pitivät häntä häikäilemättömänä maananastajana ja sanoivat tämän saaneen rangaistukseksi näivetystaudin, jonka vuoksi Henrik meni ja tappoi itsensä. Aateliston konnankoukuista valituskirjaa koonneelle Jaakko Teitille kerrottiin myös, että koska Svärdiä ei voitu itsemurhaajana haudata kirkkoon, omaiset kaivoivat Vanajan kirkon seinien alta käytävän lattian alle, jonne Henrik, 17.polven isoäitini isä, sitten haudattiin.

Tuossa sähläämisessä voin tosin aistia jonkinlaista tuttuutta.

 

Sukututkimus

Suomen ensimmäinen ritari

Regina RLeave a comment

1300 – ja 1400-luvuilla Tyrvännön Suontaan kylässä omistivat maata aateliset Klaus ja Bengt Lydekenpoika Djäkn sekä Niilo Olavinpoika/Nils Olofsson. Ilmeisesti saksalaista syntyperää oleva Klaus Lydekenpoika Djäkn on  isopappani 18.polven takaa. Hän toimi 1300-luvun lopulla voutina Hämeessä ja myöhemmin Turun linnan päällikkönä.

Sukuani oli myös Suontaan toinen merkkimies, Niilo Olavinpoika.

Tämä Suontaan Niilo on aika lailla kiehtonut mielikuvitustani. Hän oli ensimmäinen varmasti tiedossa oleva suomalainen, joka keskiajan Ruotsissa sai tämän kaikkein korkeimman aatelisarvon.

Koska kotimme sattumoisin sijaitsee Hattulassa, ei Tyrväntöön ollut pitkä matka. Eräänä sateisena päivänä hankkiuduimme paremman puoliskoni kanssa autoretkelle, suuntana Tyrvännön Suontaa. Täytyy tunnustaa, että mitä Niiloon tulee, reissu meinasi tyssätä alkuunsa. Ajoimme Tyrvännön kirkolle ja katselimme hölmöinä ympärillemme. Kirkon viereltä lähti tie, jonka nimikyltti kertoi olevan Suotaantie.

Liikuttavan lähellä, mutta missä sitten oli Suontaa?

Onneksi mieheni muisti suuren kartanon, joka sijaitsi lähellä Parolan Merveä – minuun mielestäni jotenkin aivan väärässä paikassa. Sieltä se kuitenkin löytyi, Suontaantie ja Suontaan kylä, jossa Klaus ja Niilo aikanaan asuivat.

 

Etsintäreissumme kertoo osaltaan siitä, miten erilaiset hallinnolliset jaot saattavat vaikeuttaa sukututkimusta. Ainakin Hämeessä seurakuntajako ja maallinen pitäjäjako olivat kaksi eri asiaa. Suontaka on hyvä esimerkki sekamelskasta. Suontaka kuului Lehijärveen hallintopitäjään 1800-luvulle saakka, seurakunnan osalta se kuului Tyrväntöön. Ettei liian helpoksi olisi mennyt, hallintopitäjästä käytettiin joskus myös nimeä Kulsiala ja maallisesta pitäjästä Tyrväntö.

Täytyy sanoa, että sukuaan tutkivien elämää helpotti suuresti se, että 1800-luvulla vanha pitäjäjako hylättiin ja siirryttiin yksinomaan kirkon luomaan aluejakoon.

 

No, siinä me ajelimme hiljaksiin Suontaantietä eteenpäin kohti Suontaan kartanoa. Kartanomiljöö rakennettiin 1900-luvun alkupuolella ja on nykyään Rosenlewin suvun omistuksessa.  Rosenlew lienee tuttu nimi kaikille, mutta varhaisin nimeltä tunnettu Suontaan kylän asukas Niilo Olavinpoika on säilynyt pienenä arvoituksena tutkijoillekin.

Hän oli ajan mittapuussa todellinen maailmanmies, tavannut itse kuninkaankin. Tanskalaissyntyinen Erik Pommerilainen löi Niilon ritariksi Moran kivillä 23.7.1396.  Niilon poliittinen elämä alkoi Kalmarin unionin tehdessä tuloaan.  Ritarina hän oli kuninkaan keskeisiä luottomiehiä niin Hämeessä kuin koko Suomessakin. Asiakirjat kertovat, että Suontaan Niilo oli korkeissa tehtävissä ainakin vuoteen 1415 saakka. Hän kuoli ennen vuotta 1439.

 

Mutta kuka hän oikeasti oli, mikä oli hänen taustansa?

 

Asiakirjamaininnat Niilosta ovat niukat ja ajoittuvat vuosien 1396 ja 1415 väliseen aikaan.  Hänen syntymäaikaansa tai sukutaustaansa ei tiedetä. Emme tiedä, syntyikö hän Suontakana tai ylipäänsä edes Suomessa.

Monet asiat menevät päättelyksi.

 

Joissain asiakirjoissa esiintyy mies nimeltään Olavi Niilonpoika,Suontaan omistaja ja Hämeen linnan päällikkö. Häntä on arveltu Niilon isäksi. Monet tutkijat pitävät kuitenkin Olavia koskevia asiakirjamainintoja väärennöksinä, lapsuksina tai väärinkäsityksinä. Mitään historiallista näyttöä Olavi Niilonpojan/Olof Nilssonin olemassaolosta ei ole.

Niilon taustan täytyy jollakin tapaa liittyä keskiajan johtaviin sukuihin. Ritarina hänen on täytynyt olla varakkaasta suvusta. Ritarin velvollisuutena oli ylläpitää useita ratsumiehiä varusteineen kaikkineen eikä se ollut tyhjätaskun hommaa.

 

Piispa Maunu Olavinpoika Tavast ja Niilo Olavinpoika tekivät paljon yhteistyötä. On mahdollista, että he olivat myös sukulaisia. Niilo Olavinpojasta käytetään eräässä myöhemmässä asiakirjassa sukunimeä Tavast. Tavast ei tosin ollut pelkkä sukunimi, vaan myös muinaishämäläisen merkkimiehen arvonimi. Kaikki Tavastit eivät näin ollen olleet sukua keskenään. Voisivatko Maunun ja Niilon patronyymit jättää tilaa oletukselle, että he olisivat saattaneet olla jopa veljeksiä? (Tämä on oma villi arvaukseni, jolla ei ole mitään tieteellistä näyttöä.)

 

Myös vaakunat ja sinetit saattavat kertoa jotain sukulaisuudesta.  Niilomme – jota sinettikuvioonsa  liittyen kutsutaan myös Högervänd Arm Suontakaksi-  sinetti oli samanlainen kuin Stålarm-suvulla,  jonka nimikin tarkoittaa haarniskaan puettua kättä. Jokin yhteys Niilon ja Stålarmien välillä on siis voinut olla. Myös edellä mainitulla Tavast-suvulla oli sinetissään haarniskaan puettu käsivarsi, mutta toiseen suuntaan, vasemmalle taivutettuna. Niilon sinetissähän käsi taipui oikealle.

Ritari Niilo Olavinpojalla ei näytä olleen puolisoa tai lapsia tai sitten he kuolivat varhaisessa vaiheessa. Hänen suuri perintönsä meni aikanaan sisaren lapsille. Tuo Niilon sisko oli esiäitini 18. polven takaa. Hänen etunimeään emme tiedä. Tiedossa on, että hän oli naimisissa valtaneuvos Henrik Pedersson Svärdin kanssa. Suontaan Niilo oli siis läheisessä yhteydessä myös Kurki-sukuun.

 

Reissu Tyrvännön Suontakaan ja Niilosta lukeminen tuottivat valitettavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Piti mennä murehtimaan sukututkimuksellista takapakkia sienimetsään.

 

Sienessäkin huomasin ajattelevani Suontaan Niiloa. Ehkä hän näki ympärille levittyvän maalaismaiseman suunnilleen samanlaisena kuin minä? Harmaat päivät, pelloille kokoontuneet  muuttomatkaan valmistautuvat kurkiparvet. Ehkä Niilo ei tarkkaan tiennyt, mihin kurjet talveksi katosivat, mutta kyllä kurkiauroja näkyi taivaalla keskiajallakin. Jos runolliseksi heittäydytään, voisi sanoa että näemme luonnon ja tähtitaivaan myös esi-isiemme silmin. On aika huima ajatus, että katselemme samoja tähtiä kuin he.

 

Sukututkimus

Salainen tapaaminen puussa

Regina RLeave a comment

Sukututkimusharrastus on opettanut minulle paljon asioita. Kärsivällisyys ja ainakin jonkin sortin järjestelmällisyys eivät ole niistä vähäisimpiä.

Seuraava adjektiivi voi olla vähän yllättävä.

Minusta sukututkimus on ennen kaikkea lohdullista.

Mielenkiintoista, kyllä. Valaisevaa, miksei. Jännittävää, ehdottomasti. Mutta ennen kaikkea – lohdullista. Se on salainen tapaaminen, joka ei revi vaan rakentaa. Sukupuuta rakentaessamme me kuvittelemme tapaavamme (yhteisistä geeneistä huolimatta) meille vieraita ihmisiä, mutta kohtaammekin itsemme, oksa toisensa jälkeen.

Sukututkimus on myös auttanut minua käsittelemään ihmisluontoon ainakin jossain määrin kuuluvaa kuolemanpelkoa. Kun kiipeilee sukupuunsa oksilla ei voi olla huomaamatta, että me kaikki kuolemme; jotkut muutaman päivän ikäisinä, toiset viisikymppisinä, muutamat saavat sata vuotta.

Tänne ei jää kukaan. Ei pidäkään jäädä.  Me teemme tilaa. Tai teemme samaa kuin isäni sodan aikana rintamalla; tiedustelemme. Menemme edeltä ja katsomme, että reitti on selvä.

Vaikka huomio kuoleman vääjäämättömyydestä tuntuu lapsellisen itsestäänselvältä, aina sen  unohtaa. Mehän elämme ikuisesti, emme edes vanhene. Kekkosesta kerrottiin aikanaan vitsiä, jossa hän pohti omaa kuolemaansa näin; jos kuolen. Me emme edes anna kuoleman ajatukselle mahdollisuutta, koska salassa itseltämmekin pelkäämme sitä niin paljon. Me säästämme seuraavalle vuosisadalle ulottuvia eläkevakuutuksia, ajelemme harrikoilla ja ahtaudumme farmareihimme. Housut kireänä me me sitten ajamme karkuun kuolemaa, silmänympärysvoiteet kirvellen lasiaisissa.

Aika, jossa sana nuorekas on kauneinta, mitä aikuisista ihmisistä voi sanoa, ei edes anna ihmisten ikääntyä. Kuolemisesta nyt puhumattakaan.

Mutta minun tarvitsee vain katsella omaa sukupuutani, niin huomaan ettei pakoon pääse.  Tarkempi vilkaisu kertoo, ettei minun oikeasti tarvitsekaan. Tavallaan he kaikki elävät edelleen eikä paikka ole paha. Silloin tällöin kuuluvat naurunpurskahdukset paljastavat, että siellä oksistossa on jopa hauskaa. Ehkä siellä kertaillaan häiden ja muiden sukutapaamisten kulkua.

Kinasteluakin kuuluu, mutta sehän kuuluu asiaan.

Kun elämämme päättyy, pääsemme kotiin, oman sukupuumme lehvistön suojaan. Karjalaiset sanovat kaiken kauniisti, myös kuolemisen; vainajat siirtyvät tuonilmaisiin.  Minulle se on tarkoittaa paikkaa, joka on toisella tasolla, mutta silti ympärillä, läsnä.

Pyhäinpäivän ja perinteisen kekrin ajatus on pohjimmiltaan sama; aikaisemmat sukupolvet kulkevat kanssamme, tavalla tai toisella. Hyvästijätöt ovat näennäisiä.

 

Sukututkimus

Mandelan sukujuuret

Regina RLeave a comment

Joitakin vuosia sitten haudan lepoon laskettu Nelson Rolihlahla Mandela oli demokraattisen Etelä-Afrikan ikoni.  Hänestä tuli kansansa omaisuutta, mutta samalla hän oli poika, puoliso, isä, isoisä ja isoisoisä.

Hänen juurensa olivat syvällä itäisessä Kapissa, Transkein mullassa. Mandela oli xhosa, joka  zulujen ohella on suurin väestöryhmä Etelä-Afrikassa. Xhosia ovat myös mm. Desmond Tutu ja Miriam Makeba.

Mandela syntyi heinäkuussa 1918 pienessä Mvezun kylässä. Hänen isänsä oli Nkosi Gadla Henry Mphakanyiswa, Thembu-heimon kuninkaan neuvonantaja.

Mandela oli tätä samaa kuninkaallista sukua.

Mandelan isänpuoleinen isoisoisä, Ngubengcuka, oli Thembu-heimon kuningas. Hänen poikansa – myös nimeltään Mandela – oli Nelsonin isoisä. Isoisän äiti, vaikkakin kuninkaan vaimo, oli alempiarvoisesta heimosta, joten isoisä Mandela oli kruunun perimysjärjestyksessä sivuraiteilla. Hänen ja hänen jälkeläistensä perintöosaksi tuli virka kuninkaan neuvonantajana.

Tässä virassa toimi edelleen myös Nelson Mandelan isä Gadla. Gadlalla oli neljä vaimoa, joiden kanssa hänellä oli yhteensä neljä poikaa ja yhdeksän tytärtä. Kaikki asuivat eri kylissä.

Nelson Mandela oli isänsä kolmannen vaimon, Nosekeni Fannyn lapsi.  (Yhä edelleen Etelä-Afrikassa on niin heimokuninkaita kuin moniavioisuuttakin, esimerkiksi Etelä-Afrikan nykyisellä presidentillä Jacob Zumalla on veronmaksajien suureksi riemuksi neljä virallista vaimoa.)

Nelson oli viimeinen isänsä 13 lapsesta. Hänellä oli kolme vanhempaa veljeä, jotka kaikki olivat arvojärjestyksessä korkeammalla kuin hän. Ellei politiikka olisi vienyt Mandelaa, olisi häntäkin odottanut virka kuninkaallisena neuvonantajana.

Onneksi toisin kuitenkin kävi.

Nelsonin ollessa 7, hänen syvästi uskonnollinen äitinsä laittoi hänet metodistilähetyssaarnaajien ylläpitämään kouluun. Heti ensimmäisenä koulupäivänä siihen saakka Rolihlahnana elänyt tuleva presidentti ja nobelisti sai opettajaltaan uuden etunimen Nelson. (Rolihlahla tarkoittaa muuten jonkinlaista rauhanhäiritsijää, häirikköä.)

Niin kuninkaallista sukujuurta kuin Nelsonin perhe olikin, ei perheessä juuri kouluja käyty. Hän oli koko sisarusparven ainut, joka pääsi opillisen sivistyksen pariin. Myös molemmat vanhemmat olivat lukutaidottomia.  Mandelan isä kuoli vuonna 1927, pojan ollessa 9-vuotias ja Thembu-hallitsijasta tuli Nelsonin holhooja.

Loppu on kaikille tuttua historiaa. Vuonna 1993 rauhanhäiritsijä kävi pokkaamassa Nobelin rauhanpalkinnon, vuotta ennen kuin Etelä-Afrikasta tuli avoin demokratia, paljolti juuri Nelson  Rolihlahla Mandelan ansiosta.

Mandelan poliittisista saavutuksista on puhuttu viime viikkoina paljon, vähemmälle huomiolle on jäänyt hänen roolinsa perheenisänä, sukunsa jäsenenä ja sen perinnön jatkajana.

Mandela avioitui kolmesti ja hänellä on yhteensä kuusi lasta,  neljä tyttöä ja kaksi poikaa.  Tytöistä yksi ja molemmat pojat ovat kuolleet. Lastenlapsia hänellä on 17 ja lastenlastenlapsia 14.  Jälkeläisiä on niin politiikassa, tv-töissä kuin yritystoiminnassakin. Mandelan nimi ei Etelä-Afrikassa taatusti ole rasite.

 

Historia · Luettua

Ihmeiden vuosi

Regina RLeave a comment

Aina joskus törmää kirjoihin, jotka vangitsevat maailmaansa, jäävät pitkiksi ajoiksi mietityttämään. Australialaissyntyisen Geraldine Brooksin Year of Wonders (Ihmeiden vuosi) oli pitkästä aikaa sellainen lukukokemus.

Romaanin juoni perustuu tositapahtumiin englantilaisessa Eyamin kylässä keväällä 1666. Edellisenä vuonna Lontoossa oli puhjennut rutto, joka levisi Eyamiin kyläräätälin pääkaupungista tilaaman kirppuisen kangaserän mukana.  Viikon päästä lähetyksestä räätäli oli kuollut. Pelätty tauti alkoi levitä. Kirkkoherra William Mompessonin johdolla kyläläiset päättivät eristää itsensä vapaaehtoiseen karanteeniin estääkseen ruton leviäminen pohjoisemmaksi.

On arveltu, että kyläläisten päätös säästi tuhansien ihmisten hengen. Sankarillisuus tuli kyläläisille kalliiksi. Kohtalokkaan kangaserän saapuessa kylässä oli 350 asukasta. Kun rutto lokakuussa 1666 hellitti, 260 heistä oli kuollut. Myös kirkkoherra Mompesson hautasi oman perheensä, itse hän säästyi hengissä.

Lukukokemuksen tietysti kruunaa, jos lukemastaan voi löytää – edes potentiaalisia – yhteyksiä oman sukunsa historiaan. Brooksin kirja sai miettimään, miten rutto koettiin Suomessa, kuinka siitä selvisivät omat esivanhemmat. Vaikka kirjallisia todisteita ruttokuolemista ei voisikaan löytää, on selvää että tavalla tai toisella epidemia on itse kunkin sukua koskettanut.

“Mustaksi surmaksi” sanottu mustarottien ja niissä elävien kirppujen levittämä paiseruttoepidemia raivosi Euroopassa vuosina 1348-1351. Se tappoi 25 miljoonaa ihmistä, peräti noin neljänneksen Euroopan asukkaista. Pohjoismaista musta surma saavutti ensin Oslon. On arvioitu, että Englannin kautta tullut tauti vei jopa joka toisen norjalaisen hengen. Islantiin musta surma ennätti vasta 1400-luvun alussa ja pienellä saarella kuoli noin 60% väestöstä. On arveltu, että Ruotsissa musta surma jäi eurooppalaista keskiarvoa lievemmäksi. Siitä, kohtasivatko 1348-1351 eläneet suomalaiset esi-isämme mustan surman muuten kuin uutisten, huhupuheiden ja pelon muodossa, ei ole varmaa tietoa.

Tieto ja ihmiset liikkuivat ennenkin. Niin rutto kuin muutkin tartuntataudit tulivat Suomeen pääasiassa Tukholman ja Räävelin eli Tallinnan kautta. Myös sotaväki toi epätoivottuja tuliaisia.

Arno Forsiuksen Lääkärilehdessä 1993 julkaistun kirjoituksen mukaan Suomessa mahdollisesti oli paiseruttoa vuosina 1504-1505. Myös Mika Kallioinen on ansiokkaassa kirjassaan “Rutto ja rukous” tarkastellut tartuntatauteja esiteollisen ajan Suomessa.

Noin kymmenen vuotta ennen Englannin Eyamin tapahtumia rutto iski Suomeen uudelleen. Ensimmäiseksi tautia havaittiin Turussa vuoden 1657 heinäkuussa. Rutto levisi myös naapuripaikkakunnille Poriin, Huittisiin, Euraan, Kokemäelle ja Pöytyälle. Taudilta ei vältytty myöskään Pohjanmaalla, Savossa tai muualla Itä-Suomessa. Viipuriin rutto ehti jo saman vuoden syksyllä.

Seuraava – ja viimeiseksi jäänyt – ruttoepidemia koettiin Suomessa 1710-1711. Keski-Euroopasta lähtenyt rutto levisi Puolaan 1708. Siinä vaiheessa Ruotsin ja Suomen maaherrat saivat ohjeet karanteenista, puhdistuksista ja terveyspasseista, joiden avulla yritettiin rajoittaa matkustusta ja kauppatavaroiden tuloa tautialueilta.

Elokuussa 1709 Tukholman edustalle perustettiin karanteenipaikkoja ja karanteeniaika pidennettiin 40 päivään. Varotoimenpiteitä ei välttämättä aina noudatettu. Rutto eteni vääjäämättömästi.

Seuraavana kesänä rutto oli levinnyt Baltian rannikolle, myös Tallinnaan.

Helsinkiin rutto saapui ilmeisesti laivamatkustajien mukana elokuussa 1710. Helsingissä se vei lähes 1200 ihmistä, melkein puolet kaupunkilaisista. Kuolleet haudattiin Vanhan Kirkkopuiston alueelle, jota paikalliset yhä kutsuvat Ruttopuistoksi.

Turussa kuolleita oli 2000. Turun ja Helsingin lisäksi tautia esiintyi erityisesti eteläisen ja lounaisen Suomen rannikkokaupungeissa; Porvosssa, Tammisaaressa, Uudessakaupungissa, Raumalla ja Porissa.

On arvioitu, että vuosina 1710-1711 ruttoon kuoli Suomessa kaikkiaan 5000-10 000 ihmistä.

Tiedon tasosta riippuen ihmisillä ja viranomaisilla on eri aikoina ollut erilainen suhtautuminen tähän alun perin jyrsijöiden bakteerisairauteen. Tiedon tason noustessa tauti muuttui oman synnillisyyden vuoksi saadusta rangaistuksesta tai noitakeinoin istutetusta vitsauksesta proosalliseksi tartuntataudiksi, jonka torjumiseen ja parantamiseen oli hygienisiä ja lääketieteellisiä keinoja.

Näin ei tosin ole kaikkialla, vieläkään. Rutto voidaan parantaa antibiooteilla, jos hoito päästään aloittamaan ajoissa. Viimeksi ruttoepidemiasta uutisoitiin Madagaskarilla joulukuussa 2013. Viime vuoden aikana ruttoon kuoli saarella 60 ihmistä, mikä on korkeimpia lukuja maailmassa. Punaisen Ristin kansainvälinen komitea on varoittanut, että Madagaskarilla saattaa uhata ruttoepidemia.

Mitä kauemmas historiassa mennään ja mitä vähemmän taudeista tiedetään, sitä varmemmin niillä on taipumus myös henkisesti tappaa yhteisö ja sen yhteishenki. Englannin Eyamissa kävi toisin. Geraldine Brooksin kirja pohtii nykypäivänkin ihmiselle mitä ajankohtaisinta kysymystä tartuntataudeista, yksilön ja yhteisön suhtautumista sairastuneisiin ja sairastumisen mahdollisuuteen. Globalisoituvassa maailmassa, välimatkojen koko ajan lyhetessä,  erilaisten pandemioiden uhkakuvien noustessa uutisotsikoihin tuon tuosta, Brooksin esiin nostamat kysymykset ovat pohtimisen arvoisia. Historialla kun on taipumus toistaa itseään.

 

Sukututkimus

Rullia ja rakuunoita

Regina RLeave a comment

Mieheni lomaili joskus 1970-luvulla Pohjois-Saksassa ja vieraili opiskelukaverinsa kanssa myös eräässä lapsiperheessa. Hän ihmetteli, miksi perheen lapset suorastaan kammoksuivat tulijoita. Säikyt lapset pysyttelivät piilossa koko vierailun ajan. Lopulta perheen äiti selitti anteeksipyydellen, että seudulla oli jo vanhastaan ollut tapana pelotella lapsia, että jos he eivät olleet kiltisti, hakkapeliitta tulee ja vie. Ilmeisesti 30-vuotisen sodan kaikuja. Suomalaissotilaat  olivat tehneet alueella ilmeisen vahvan vaikutuksen.

Ruotsi-Suomi kävi miltei yhtämittaista sota 1560-1721. Vasta tulossa olivat Pommerin sota 1757-1762, Ruotsin-Venäjän sota 1788-1790, Pommerin sota 1807 sekä Suomen sota 1808-1809. Kruunun riveihin tarvittiin jatkuvalla syötöllä myös pelottavia suomalaissotilaita. Ei siis ihme, että moni sukututkija löytää sukupuustaan yhden jos toisenkin sotilaan.

Heitä löytyy myös omasta sukupuustani.

Viimeisin lisä sukupuuhuni on jossain Pohjanmaalla noin 1692 syntynyt Carl Andersson Hellsten. Matti J. Kankaanpää on tutkinut Carlin sotilasuraa. Ruotsissa pidetyssä suomalaisten maarakuunoiden pääkatselmuksessa 6.7.1721 majurin eli Hämeen läänin komppaniaan on kirjattu 25-vuotias, nimismies Gabriel Lindin rakuuna Carl Hellsten, Paloisten rakuunatalon puolesta. Tässä vaiheessa Carlilla oli takanaan 3 palvelusvuotta.  Kankaanpää olettaa, että Carl/Kaarle olisi sodan melskeissä kulkeutunut Pohjanmaalta pakolaisten joukossa Ruotsiin ja värväytynyt siellä sotilaaksi. Myöhemmin Kymenkartanon läänin jalkaväkipataljoonan (entinen Viipurin läänin jalkaväkirykmentti) pääkatselmusrulla 11 vuodelta 1725 löytää Carl Hellstenin Ruokolahden komppaniasta, sotilasruodusta nro 53.

Tässä vaiheessa Carl oli jo ehtinyt naimisiin ruokolahtelaisen Elina Petterintytär Makkosen kanssa. Sittemmin talolliseksi tituleerattu äidinpuoleinen isopappani 7 polven takaa eli elämänsä iltaa Ruokolahdella ja kuoli siellä 1751.

Vaikka sotilasasiakirjat ovatkin yksi kattavimmista henkilöhistoriallisista lähteista, on sotilaiden tutkiminen mielestäni erityisen vaikeaa. Se tuppaa lähes lannistamaan aloittelevan sukututkijan. Lähteitä –  tässä tapauksessa erilaisia rullia – on siellä täällä ja tutkimiseen tarvitaan paljon erilaista taustatietoa. Kaikkea ei myöskään ole mikrofilmattu. Mikä signum? Mistä kyseinen mikrofilmirulla löytyy? Missä rykmentissä sotilas palveli? Militariaviidakko tuntuu tiheältä ja eksyttävältä.  Tiedoissani on suuria aukkoja varsinkin siinä, mihin sotiin esi-isäni ovat osallistuneet.

Joidenkin suhteen tieto on onneksi ollut jo valmiiksi olemassa. Yrjö Hormian Genos-artikkelissa (23,1952) Talonpoikaistuneita säätyläissukuja Säämingissä kerrotaan Munckeista ja myös heidän sotilasuristaan.

8 polven takainen isopappani, ratsutalollinen Henrik Andersson Munck osallistui Saksan sotaan 1639 Otto Bergin komppaniassa. Hän oli elossa vielä ainakin 1648, oli naimisissa Malin Laurintyttären kanssa ja asui viiden markan ratsutilalla Tuohisaaressa. Myös Henrikin veli, majoitusmestari Sigfrid Munck osallistui sotiin. Jollakin tavalla hän ansioitui  10-vuotisessa Venäjän-sodassa ja sai kuningas Kustaa Adolfilta 26.6.1613 päivätyllä kirjeellä rälssitilan Säämingin pitäjän Liistonsaaressa. Sigfridin sotilasura päättyi seuraavana vuonna, kun hän Audovon luona haavoittui vaikeasti oikeaan käteensä. Sigfrid vapautettiin palveluksesta. Majoitusmestari sai proosallisen, mutta eittämättä hyödyllisen läksiäislahjan;  kuusi aamia heiniä ja tynnyrin kauroja. Hän kuoli naimattomana 1635 tai 1636.

Paljon vähemmän tiedän Jämsän Kelhässä noin 1712 syntyneestä rakuuna Erich Simonsson Swanista. Tämä isopappani viiden polven takaa mainitaan pääkatselmuksessa vuonna 1734; syntynyt Jämsän pitäjässä, 22 vuotias suomalainen, naimaton, tienst. 3 vuotta.Erich avioitui kalvolalaisen Saara Tuomaantytär Puhkan kanssa ja kuoli nykypäivän mittakaavassa nuorena, vain vähän päälle 30-vuotiaana.

Paljon pidemmän elämän sai viidennen polven isopappani Henrik Simonsson Tallgren. Vuoden 1738 pääkatselmus toteaa rakuuna Henrik Tallgrenin olevan 25-vuotias ja syntyneen Janakkalan pitäjässä, Kaukolan kylässä. Saatuaan eron Kanungin rakuunan pestistä Henrik Tallgren muuttaa lampuodiksi Hurttalan Seppälään. Hän kuoli munuaisvaivoihin noin 70-vuotiaana.

En tiedä, oliko Tallgren sotilasnimi, paljon mahdollista.

Monet sellaisetkin, jotka eivät harrasta sukututkimusta sen sijaan helposti tunnistavat nimen Rask sotilasnimeksi. Suvussamme ensimmäisenä käytti tätä nimeä Henrik Tallgrenin poika, vuonna 1738 Hattulassa syntynyt Simon Henriksson.  Varamiesten värväyslyettelo 5. ja 6.2.1761 36 kertoo; Esitelty renki Simon Hendersson, 20-vuotias, syntynyt Hattulassa, hyväksytty.

Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmentin, Everstiluutnantin komppanian  katselmuksessa 7.9.1767 36. kuolleen Jacob Enbomin tilalle otettiin 19.5.1767 reservi, Simon Hindricsson Rask, 28-vuotias, ¼ vuotta palveluksessa, naimisissa, syntynyt Hämeessä. Simon, isopappani neljän polven takaa sai eron 15.6.1775. Tiedossani ei toistaiseksi ole, joutuiko Simon rakuunana koskaan ns. tositoimiin. Vuonna 1778 hän löytyy isäntänä Amundin talosta, joka sijaitsi aivan Hattulan vanhan kirkon vieressä heti kirkkomaan pohjoispuolella.

Sotilasnimistä on kirjoitettu paljon. On myös mietitty, minkä logiikan mukaan niitä annettiin; sattumanvaraisesti, ulkoisten ominaisuuksien tai ehkä käyttäytymisen perusteella. Joskus ne yksinkertaisesti periytyivät suoraan edeltäjältä. Koska Simonin edeltäjä oli Enbom, nimi Rask (nopea, reipas) tuli jostain muualta. Ehkä tässä esi-isässäni oli vähän tavanomaista enemmän virtaa? Vai omasiko rykmentin nimenantaja ilkikurisen huumorintajun ja ylensi Reippaaksi hieman hitaanpuoleisen rakuunan?

 

Historia

Ainon omenat

Regina RLeave a comment
Viime aikoina on olan takaa juhlittu säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymän 150 vuotisjuhlaa. Säveltäjämestari on tuttu kaikille, Ainola samoin. Harsomaisemmaksi hahmoksi on jäänyt nainen kaiken takana, Aino Sibelius (o.s. Järnefelt; 1871-1969.) Aikakaudelle tyypillisesti Aino ei koskaan hankkinut omaa ammattia, vaan keskittyi perheen ja talouden hoitoon. Voi vain miettiä, mikä määrä luovuutta jäi käyttämättä. Aino oli nimittäin monilahjakkuus. Hän suunnitteli edelleen Ainolan pihassa olevan saunan ja monia sisätiloista löytyviä huonekaluja. 
 
Hänen suurin luomuksensa, oma sinfoniansa, oli kuitenkin Ainolan puutarha. Säveltäjämestarin vaatimus hiljaisuudesta hallitsi Ainolan sisätiloja, mutta ulkona Aino sai – ja joutui – ryskäämään kuokan ja haravan kanssa. Kyse ei ollut mistään pikkunäpertelystä; Ainoa on jopa tituleerattu Suomen ensimmäiseksi puutarhuriksi. Hän oli kokeileva ja rohkea viljelijä. Tuusulan taitelijakotien naiset – Aino etunenässä – seurasivat tarkkaan puutarhakulttuurin kansainvälisiä virtauksia. Siemeniä vaihdeltiin ja niitä tilattiin ulkomailta saakka. Aino Sibeliuksen yksityishuoneen kirjahyllystä löytyy parisenkymmentä puutarhakirjaa, paitsi kaikki 1900-luvun alun suomenkieliset perusteokset, myös ruotsin-ja saksankielisiä puutarhaoppaita. Kotimaistenkin kauppojen siemenluettelot olivat jo tuohon aikaan runsaita. 
 
470_aino_sibelius_levas
Aino Sibelius, valokuva Santeri Levas, Suomen valokuvataiteen museo
 
Ainolan puutarha sijaitsee huvilan alapuolella. Huvilan takana on luonnontilaisena säilytetty metsäinen Kielomäki. Hyötytarha sijaitsi pitkässä suorakaiteen muotoisessa puutarhassa. Siellä viljeltiin monenlaisia hyötykasveja, omenapuita, marjapensaita ja kukkia.
Aino rakasti erityisesti sinisiä kukkia. Jean Sibelius piti punaisista ja niitä Aino istutti paljon miehensä kuoleman jälkeen.
Aino Sibelius oli kunnianhimoinen puutarhuri; hän harrasti rohkeita hedelmäviljelykokeita. Ainon omenat palkittiin pariin otteeseen näyttelyssä. Kuuluisat omenapuut ovat yhä tontilla. Parhaimmillaan viljelyskelpoista maata oli puoli hehtaaria.   
 
Omavaraisuus oli myös osa 1800-luvun sivistyneistön elämäntapaa. Se heijasti myös Aino Sibeliuksen kotoaan omaksumia tolstoilaisia ihanteita. Tolstoilaisuus korosti yksinkertaisia elämäntapoja ja sitä, ettei toisen työllä saanut elää. Ainon puutarhan tuotteet olivat tärkeitä Sibeliuksen perheen toimeentulolle. Elätettävänä oli viisi lasta ja taiteilija-aviomies, joka piti sikareista  ja samppanjasta.  Tekijänoikeuksia ei vielä tuohon aikaan tunnettu ja Sibeliusten elämä oli pitkään vekselivetoista. Uskomatonta kyllä, vasta 60-vuotiaana Jean Sibelius sai ensimmäistä kertaa tulot ja menot tasapainoon.   
 
Puutarha muodostikin merkittävän osan Sibeliusten perheen päivittäisestä toimeentulosta. Arkisin Ainolassa elettiin kohtuullisen vaatimattomasti, arkiruokana oli usein puuroa, keitettyjä perunoita ja sianlihakastiketta sekä tietenkin kasviksia ja hedelmiä Ainon puutarhasta. 
 
Puutarhurina Aino Sibelius oli monessa mielessä edelläkävijä. Myös kasvihuoneen hän hankki ennen naapureitaan. Parhaimmillaan Ainolla oli niitä kaksi sekä monia taimilavoja. Talven varalle säilöttiin ahkerasti.  Kurkkujen säilöntään Aino Sibelius käytti äidiltään Elisabethilta saamaansa reseptiä, jolle ohje oli kulkeutunut Pietarin hovista. 
 
“Kurkut kääritään mustaviinimarjan lehtiin ja ladotaan ruukkuun kerroksittain siten, että ne eivät kosketa toisiaan. Väliin aina dillin varsia ja kukkanykeröitä kerroksittain. Näiden joukkoon sinne tänne piparjuuren palasia. Tällä tavalla ruukku ladotaan täyteen ja suolavettä kaadetaan, kunnes astia täyttyy – ei liian laimea eikä liian vahva.”
 
Toimittajana pääsee aina joskus näkemään asioita, jotka pysyvät muilta piilossa. Olisitteko voineet kuvitella, että Ainolan kellarissa yhä edelleen on Ainon itsensä tekemiä mehuja ja säilykkeitä? Siellä niitä nimittäin on, pitkä hyllyrivillinen pulloja ja reksauspurkkeja. Vähän pölyisinä, mutta päällisin puolin moitteettoman näköisinä.        



 

Historia

Aili-täti, virtahepo ja George Washington

Regina RLeave a comment

Kun Aili-täti tuli kylään, odotimme me lapset aina kauhulla yhteisiä ruoka-aikoja.  Tädillä oli lonksuvat tekohampaat, joiden vieno mutta päättäväinen kolina säesti ruokailutapahtumaa.

Osakseni oli vielä koituva ennennäkemätön kauhu.

Oli vuosi 1967 ja olin päässyt tädin kanssa kahdestaan käymään Viialan keskustassa.  Aili-täti päätti pistää elämän risaiseksi. Menimme yhdessä ravintola Mottalaan ja hän tilasi lautasellisen riisivelliä.  Ja kaksi lusikkaa.

Vaikka muistoni ajalta ennen kouluun menoa ovatkin vähäiset, on tuo ruokailutuokio pureutunut lähtemättömästi mieleeni.

Näin vanhempana en voi olla säälimättä tätiä, joka selvästi kärsi huonoista tekohampaistaan.  Hän ei ole historian ainut kolisuttelija. Muistatte ehkä maalauksen presidentti George Washingtonista? Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti tuijottaa jähmeästi eteensä. Ei ihme, koska kuvaa maalatessa hänen suunsa oli täynnä pumpulia. Washington (1732-1799) oli melkein hampaaton ja maalausta varten lommoposkia haluttiin pullistaa pumpulilla.

Oli Washingtonilla tekohampaitakin, useita itse asiassa. Yhdet oli tehty virtahevon hampaista. Käyttömukavuus ei siinäkään liene ollut aivan kohdallaan.

Hammasvaivat kohtelivat demokraattisesti niin mökinakkoja kuin presidenttejäkin. Tietotaitoa ei kerta kaikkiaan ollut. Vaikka sitä harvoin tulee ajatelleeksi, hammassärky ja hammasperäiset tulehdukset ovat epäilemättä olleet yksi esivanhempiemme arkea pahiten haittaava vaiva.

Puoskarit, välskärit, jopa sepät korvasivat puuttuvat hammaslääkärit.

Kun tuska iski, oltiin valmiita kokeilemaan kaikenlaista. Loitsuttiin. Poltettiin kuumalla naulalla hammashermo tunnottomaksi. Tervattiin. Imetettiin iilimadolla. Apua uskottiin saatavan myös tupakansavusta, lipeäkivestä, pirtusta, kuparipannun vaskenhomesta, inkiväärijauheesta…

Vielä pitkälle 1900-lukua hammashoito oli pelkkää hampaiden poistoa.  Tekohampaat rippilahjaksi ei valitettavasti ole vitsi vaan lähimenneisyyden todellisuutta.  Toinen tekohammassesonki oli juhannuksen aika; hammaslääkärit tekivät pitkää päivää kun yhden päivän aikana saatetiin laittaa tekohampaat kymmenellekin juhannusmorsiamelle. Häihin saakka morsiot olivat paikkauttaneet niin sanottuja naimahampaitaan – kuutta keskimmäistä yläleuan hammasta – mutta juuri ennen häitä kaikki poistettiin ja teetettiin uutuuttaan hohtava kokoproteesi.

Ajan romantiikkaa edusti se, että usein maksajana toimi sulhanen. Tarina ei kerro, missä kunnossa sulhon hampaisto oli.

Vuonna 1890 Suomessa oli vasta 20 koulutettua hammaslääkäriä. Tuolloiseen asukaslukuun suhteutettuna yhtälö on karu; 100 000 potilasta yhtä hammaslääkäriä kohti. Kaikki suomalaiset olivat potentiaalisia potilaita. Harva vielä näihin aikoihin käytti lainkaan hammasharjaa, sitä pidettiin koreiluna, jopa syntinä. Vielä 1960-luvulla maaseudulta saattoi löytyä ihmisiä, jotka eivät edes omistaneet hammasharjaa, omaa ainakaan. Kun perheet menivät saunaan, mukaan saatettiin ottaa koko perheen yhteinen hammasharja, jolla kaikki harjasivat hampaansa.

Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin, ainakaan mitä hampaisiin tulee.  Kehitys on kulkenut eteenpäin ja ikäännymme jo omat hampaat suussamme.  Tekohampaista tulee menneisyyden esineitä, kummajaisia, joiden käyttötarkoitusta tulevaisuuden arkeologit arvuuttelevat.

Tulevaisuudessa ei ehkä tarvitse turvautua edes yksittäisiin nastahampaisiin. Ehkä kasvatamme uusia hampaita omasta leukaluustamme kantasolutekniikalla? Tämä on jo onnistunut hiirillä.

Siinä olisi Aili-tädillä ja George Washingtonilla ihmettelemistä.