Sukututkimus

Regina Simonsdotter

Niin kuin meillä kaikilla, minunkin sukupuussani on lukuisia arvoituksia. Kaikkein ärsyttävimpiä ja tarpeettomampia niistä ovat esiäidit, jotka aikanaan on kirjattu kirkonkirjoihin pelkällä etunimellä ja patronyymillä. Tämä on sitäkin ärsyttävämpää, jos kyse on Itä-Suomesta, jossa toisin kuin Länsi-Suomessa, sukunimien käytöllä on pitkät perinteet.

Näitä miesten tyttäriä on joskus todella vaikea löytää. Näin on varsinkin, jos etsii uudelle paikkakunnalle avioituneen naisen juuria. Niin monet Maria Mikontyttäret ja Valpuri Matintyttäret jäävät miehenkokoisen varjon taakse.  Miehen kuvaannollinen varjo levittäytyy tietysti myös mahdollisen sukunimen ylle, mutta ainakin sukunimen löytäminen voi auttaa tutkimusurakassa eteenpäin.  Askel askeleelta sukuaan tutkiva löytää uusia esivanhempia, niin miehiä kuin naisiakin.

Itseäni hykerryttää aivan erityisesti uusien esiäitien löytäminen.

Ei tarvitse olla feministi ymmärtääkseen äitilinjan merkityksen sukututkimuksessa. Riittää, kun on jonkun sortin realisti. Ihminen harvemmin voi olla täysin varma isästään, ei tietysti äidistäänkään, mutta vähän suuremmalla todennäköisyydellä kuitenkin.  Sanotaan, että äitilinjojen tutkimus on nousussa sukututkimuksessa.  Sitten piispa Terseruksen (1605-1678) ja Genealogia Sursillianan sanoisin, että jo on aikakin.

Äitilinjan merkitystä korostaa myös koko ajan kasvussa oleva DNA-pohjainen sukututkimus. Äitilinjaa tutkitaan solun mitokondrion DNA:ta tutkimalla. Mitokondriot vastaavat solun energiantuotannosta ja ne siirtyvät kuta kuinkin muuttumattomina äidiltä lapsille – niin pojille kuin tyttärillekin, mutta vain tyttäret jatkavat ketjua omille lapsilleen. Isä ei vaikuta tähän ketjuun millään tavalla.

Tytär saa mitokondriot aina äidiltään, joka on saanut ne omalta äidiltään, joka on saanut ne omalta äidiltään jne. Lopulta tätä ketjua seuraamalla päästään aina geneettiseen Eevaan, kaikkien nykynaisten yhteiseen esiäitiin asti. Tämä nainen eli Afrikassa 120 000-160 000 vuotta sitten.

Koska mitokondriot ajan saatossa säilyvät lähes muuttumattomina, on se vallan erinomainen ja lahjomaton tapa seurata suoraa äitilinjaa.

Huhtikuussa 2012 kirjoitin Suomen sukututkimusseuran blogissa Prinsessapäiväkirjat äitini erikoisesta haploryhmästä. Harvinainen Z1a1a on sama kuin Birger jaarlin nuorimmalla pojalla Erikillä ja hänen äidillään, Ruotsin prinsessa Ingeborg Eriksdotterilla (n. 1212-n. 1254)

Totta kai moinen kiinnosti. Lähdin tutkimaan äitilinjaani perinteisen sukututkimuksen keinoin. Kaikki meni hienosti aina 1700-luvun alkuun saakka. Siellä vastaani tuli Antreassa asunut Regina Simonsdotter.

Tästä kaimastani on tullut elämääni hiertävä mysteerio. Tiedän Reginan eläneen Antreassa torppari Pekka Pekanpoika Ryhäsen vaimona, tiedän hänen lastensa nimet ja tiedän, että hän kuoli vuonna 1805.

Reginan syntymäpaikasta tai vanhemmista en sen sijaan tiedä mitään. Hän on syntynyt joskus vuosien 1724-1735 välillä. Mahdollista ja todennäköistä on, että hän on tullut Karjalaan jostain muualta.

Karjalainen torppa on kaukana Ruotsin hoveista. Matkaa Reginasta Ingeborgiin on noin 500 vuotta. Historiassa se on äärimmäisen lyhyt aika.  Reginalla ja Ingeborgilla ei päällisin puolin näytä olevan mitään yhteistä. Heillä on kuitenkin varmuudella yhteinen esiäiti paljon lähempänä kuin geneettisessä Eevassa. Sen kertoo Z1a1a:n luoneen mutaation nuoruus. Haploryhmän on arvioitu olevan vain noin 1 000 vuotta vanha.

Z1a1a yhdistää Ingeborg Eriksdotterin, Regina Simonsdotterin ja minut. Yhteinen geneettinen perimä saattaa olla seikka, joka jonakin päivänä vie minut Reginan juurille. Tämä itsepintaisesti salaisuutensa säilyttävä nainen on nimittäin alkanut kiinnostaa minua omana itsenään, ohi ja yli Ingeborgin ja hänen siniveristen esiäitiensä.

Ehkä jonakin päivänä monien sukututkijoiden toivoma tutkimusapulainen nimeltään Onnekas Sattuma vie minut Regina Simonsdotterin juurille.

Ja omille juurilleni, totta kai. Siihen saakka Regina on Simonin tai Simon omaisuutta.

 

 

 

 

 

 

2

Historia

Aika ennen googlea

Kuljeskelin pahaa aavistamatta kirpputorilla, kun koin varsinaisen nostalgiatunneryöpyn. Tutut ruskeat kirjankannet, sivussa muistin laitamille jääneet loitsut A-Hollanti, Hollo-Louvre, Lovat-Sandelin, Sandels- Öölanti.

Vaikka äitini oli ahkera lukija, kotonamme ei ollut kovin paljon kirjoja. Käytimme paljon kirjastoa. Voin kuvitella, että tietosanakirjasarja oli ehkä ostettu joltain kauppamatkustajalta ja maksettu osamaksulla. Ensimmäinen osa ilmestyi 1953, aikana kun melkein kaikesta vielä oli pulaa. Kirjasarjan ostaminen on varmaan aikanaan ollut joltinenkin taloudellinen satsaus.
Nyt ostin koko kirjasarjan neljällä eurolla.
Vanhat kirjat kellastuneine lehtineen saivat minut tuntemaan itseni vanhaksi. Kasvoin maailmassa, jossa tiedonsaanti oli valovuosien päässä tästä hetkestä, kun kaiken voi hetkessä etsiä netistä.
Aikana ennen googlea tieto oli raskaampaa ja verhottu ruskeisiin kansiin. Se odotti kirjahyllyllä arvokkaana ja iäti muuttumattomana.
Historia

Puutarhan kaunistukset

Peter Englundin ohella Bill Bryson on mielenkiintoisimpia nuoria historioitsijoita. Viimeksi luin Brysonin kirjan “Sisään! Lyhyt historia lähes kaikesta kotona.”

Se lienee ensimmäinen kodin ja asumisen historiaan keskittyvä teos. Huone huoneelta, tavarat ja kodin toimet kiinnekohtinaan Bryson tarkastelee vaiheita, joiden kautta saimme vaikkapa suolan, savupiipun tai lasi-ikkunat helpottamaan ja kaunistamaan arkeamme.

Kirjasta löytyi myös melko käsittämättömiä ilmiöitä. Niiihin kuuluivat esimerkiksi osana 1700-1800-lukujen puutarhahistoriaa kukoistaneet erakkomajat englantilaisissa puutarhoissa.

“Jonkin aikaa oli suurinta huutoa rakentaa erakkomaja ja pitää siellä erakkoa. Surreyssa olevassa Painskillissä eräs mies allekirjoitti sopimuksen, jossa hän lupasi elää seitsemän vuotta kuvauksellisesti eristyksissä ja luostarimaisessa hiljaisuudessa vuosittaista sadan punnan korvausta vastaan, mutta hän sai potkut jo kolmen viikon päästä, kun hänet nähtiin juomassa paikallisessa pubissa. Eräs tilanomistaja Lancashiressä lupasi 150 puntaa vuodessa sille, joka viettäisi seitsemän vuotta maanalaisessa asumuksessa hänen tiluksillaan leikkaamatta hiuksiaan tai varpaankynsiään ja puhumatta kenenkään kanssa.”

Tarina ei kerro, löysikö tilanomistaja koskaan omaa Rölli-peikkoaan.

Sukututkimus

Isoisää etsimässä

Olen viime päivinä ajatellut Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta. Paha äitipuoli määrää isän viemään sisarukset synkkään metsään ja neuvokkaat sisarukset  tiputtelevat reitilleen leivänpalasia löytääkseen takaisin kotiin.

Olen itsekin päätynyt metsään, en tosin synkkään. Metsäni on täynnä vehreitä, voimakkaita, eri suuntaan haarautuvia puita. Sukupuita. Olen harrastanut mahdollisuuksieni mukaan sukututkimusta nyt muutaman vuoden ajan. Joissakin sukuhaaroissa olen päässyt aina 1500-luvulle saakka.

Siihen mahtuu mahdoton määrä ihmiskohtaloita, sukunimiä, sukuhaaroja.

Etenin vauhdilla ja ahneesti historiakirjoissa viskoen jälkeeni omia leivänpalojani, päätin syventyä yksittäisiin ihmisiin sitten päästyäni perille – jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan. Mielikuvissani tuo paikka muistutti vähän Fanny ja Alexander—elokuvan salia, jossa iso ja eloisa suku viettää yhdessä joulua.

Puuni näyttää haaraiselta ja komealta. Ainut ongelma siinä on, etten osaa päättää, mille oksalle hypähtäisin nyt, kun työ on jo kohtalaisen pitkällä. Eihän sukututkimus tietenkään koskaan valmistu, mutta monessa suvussa on yksinkertaisesti tullut seinä vastaan.

Minulle sukututkimus oli alusta asti kuin viinit; mitä vanhempaa, sen parempi. En ollut niinkään kiinnostunut aivan lähihistoriasta, vaan janosin tietoa mahdollisimman kaukaisista esi-isistä ja -äideistä. Nyt kun olen päässyt kurkistamaan kauas keskiajalle saakka, olen palaamassa omia leivänpalojani seuraten lähemmäs kotia.

Puustani nimittäin puuttuu yksi oleellinen haara. Äitini syntyi Viipurissa 1922 saamatta koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli. Tämä oli henkilökohtainen tragedia, joka varjosti äidin koko elämää.  Voin kuvitella, että tunne muistuttaa hetkittäin ahtaan paikan kammoa; sitä on suljettu pimeyteen ja tietämättömyyteen.

Tunnen sen itsessänikin. Puuttuuhan minultakin yksi isoisä ja sen mukana kokonaisia sukuhaaroja ihmisiä, joiden ominaisuuksia, sairauksia tai luonteenpiirteitä olen saattanut periä. En pysty edes kuvittelemaan, miten tämän kokevat ihmiset, jotka eivät tiedä kumpaakaan vanhempaansa.

Turhaan ei sanota, että tieto on valtaa, valtaa oman minän ja kohtalon yli. Sanonta voisi kuulua myös, että tieto on turvaa. Se ettei tiedä, tuntuu kuin olisi tullut tyhjästä, pudonnut maanpinnalle kuin pieni kivi avaruudesta, kiertoradan ja satunnaisen yhteentörmäyksen voimasta.

Anteeksi runollisuuteni. Mutta uskon, että näin edesmennyt äitikin sen koki, syvällä sisimmässään. Ulkoisesti kaikki oli varmaan paljon proosallisempaa. Epämääräinen häpeä ei varmaan ollut äidille tai muille sen aikaisille isättömille lapsille se vierain tunne. Vaikka mummon uusi mies myöhemmin adoptoi äidin ja tämän sisarukset, avioliiton ulkopuolella ei ollut mukava syntyä vielä 1920-luvullakaan. Äpärä oli äpärä, vaikka hänellä olisikin ollut kauniit vaaleat kiharat.

Toivon, että meedioita oikeasti olisi olemassa. Haluaisin nimittäin yhteyden mummuuni. Olisi niin paljon kysyttävää.  Aivan ensimmäiseksi kysyisin häneltä, miksi ihmeessä hän ei koskaan kertonut äidilleni, kuka tämän isä oli.

Haluaisin ymmärtää. Haluaisin tietää.

Vaikka sen tiedän, että entisajan naiset elivät meihin verrattuna monessa mielessä kovaa elämää. Toisen ihmisen syitä ja ratkaisuja on mahdoton tietää tai ymmärtää. Sen on tässä vaiheessa riitettävä minulle tiedoksi.

Heinäkuussa aiomme mennä kahden siskoni kanssa etsimään isoisää Mikkelin maakunta-arkistoon. Tehtävä on luultavasti toivoton, mutta reissu on tehtävä siitä huolimatta. Etsintää ei helpota, että talvisota tuhosi Viipurin kaupunkiseurakunnan rippikirjat vuosilta 1849-1930. Huonosti kävi myös syntyneiden luetteloille 1900-1939.

Onneksi pidämme kaikki kolme dekkareista, koska tämä jos mikä menee salapoliisintyöksi. Missä mummu asui 1921? Asuinpaikoista saatamme löytää tietoa henkikirjoista. Missä äidin äiti oli työssä vuotta ennen äidin syntymää? Ammatista riippuu, löytyykö työpaikasta tarkempia tietoja. Tiedän, että ainakin jossain vaiheessa mummu oli töissä Viipurin satamassa sukeltajien pukijana. Tämä työ jos mikä herättää heti kirjailijan mielikuvituksen.

Tietääkseni kukaan ei koskaan tunnustanut isyyttä.  Mutta jos elatusasia tai isyyden tunnustaminen ylipäänsä joskus on ollut esillä oikeudessa, nämä tiedot meidän kai on mahdollista löytää.  Lastenvalvojien asiakirjoja ei 1920-luvun osalta valitettavasti ole säilynyt. Tuohon aikaanhan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten nimiä koottiin erityisen arkistoon. Ehkä sieltä olisi löytynyt mahdollinen viittaus myös lapsen isään?

Monet leivänmuruset ovat siis historian myllerryksissä kadonneet.  Voi hyvin olla, että meidän on mahdotonta päästä perille, löytää isoisämme. Mutta mikäänhän ei estä – eikä voisikaan estää – meitä yrittämästä.

 

Historia · Sukututkimus

Suomalainen prinsessa

Viime aikoina on kohistu Ruotsin uudesta prinsessasta, Värmlannin herttuatar Sofia Hellqvististä, jonka äidinpuoleiset juuret juontavat 1600-luvun Östmarkin metsäsuomalaisiin. Sofia ei kuitenkaan ole ainut suomalaissyntyinen prinsessa. 

Meillä on myös yksi ehtasuomalainen prinsessa, Helsingissä vuonna 1850 syntynyt Ebba Luisa Charlotta Lavonius. Vuonna 1889 Ebba lähti sukuloimaan Wiesbadeniin ja loppu on historiaa. Jo ikäneitona pidetty 39-vuotias Ebba tapasi prinssin.  

ebba
Ebba Lavonius

Samana vuonna hän avioitui saksalaisen keisarisuvun jäsenen, Solms-Braunfelsin prinssi Albrecht Friedrich Ernst Bernhard Wilhelm Marian kanssa. Wiesbadenissa vietettyjen häiden jälkeen Ebba Lavoniuksenkin nimikirjoitus alkoi vaatia hieman enemmän aikaa. Ebba Lavoniuksesta tuli prinsessa Ebba zu Solms-Braunfels.

Pariskunta asettui asumaan Braunfelsin linnaan, joka sijaitsee 50 kilometriä Frankfurtista luoteeseen. Terävätornisessa linnassa Ebban on täytynyt tuntea elävänsä -kirjaimellisesti – prinsessasatua.

Vaikka eivät Ebban omatkaan lähtökohdat olleet siitä vaatimattomimmasta päästä. Hänen vanhempansa olivat Oulun läänin maaherra Alexander Lavonius ja Sofia Rosina Lavonius, os Haartman.  Alexander Lavonius aateloitiin vuonna 1855.

Savoon päin menevät Sofian lisäksi Ebba-prinsessankin juuret; Lavonius-suvun varhaisin tunnettu edustaja on Säämingin kappalainen Jordanus Lavonius (n.1677-1735)

Ulkoisesti Ebba oli satujen prinsessa-ainesta; hän oli vaalea ja katseli maailmaa orvokinsinisin silmin. Luonteeltaan hän oli kuitenkin siinä määrin voimakas ja määrätietoinen, että ystävät kutsuivat häntä enteellisesti “kelkkamäen prinsessaksi.”  Lavoniusten tyttäret saivat hyvän kasvatuksen, Ebbakin oli Oulun Naisväenyhdistyksen koulun lisäksi opiskellut myös ulkomailla.

Hyppy saksalaisprinsessaksi oli kaikesta koetusta kansainvälisyydestä huolimatta suomalaiselle aatelistytölle kuitenkin huima.

Uutiset helmikuun manifestista ja Suomessa 1899 alkaneesta sortokaudesta saavuttivat myös Braunfelsin linnan. Ebba ja Albrecht ottivat Suomen asian omakseen. He niin sanotusti lobbasivat Saksan hallitsevia piirejä ja eurooppalaisia hallitsijahuoneita Suomen tapahtumista.

Sadut päättyvät, niin tämäkin.

Prinssi Albrecht kuoli maaliskuussa 1901. Prinsessa Ebba muutti Roomaan, jossa asui kälynsä prinsessa Elisabethin kanssa. Ebba myös kääntyi katolilaisuuteen.

Ensimmäinen maailmansota oli tragedia myös Ebballe. Saksalaisena prinsessana hän oli äkkiä vihollismaassa. Hän lähti Ruotsiin, jossa asui sinne muuttanaiden sisariensa luona muutaman vuoden ajan.

Roomaan Ebba palasi 1922. 

Sinne hän tuotatti suomalaisia herkkujaan,  piparkakkuja ja näkkileipää. Eristäytynyt Ebba viihtyi Villa Borghesen puistossa, jossa hänen lempipaikkansa oli puiston ainoan kuusen varjossa.  Hän sanoi puun muistuttavan häntä kaukaisesta kotimaasta.

Prinsessa Ebba zu Solms-Braunfels kuoli heinäkuussa 1927. Hänet haudattiin Braunfelsin linnan hautakappeliin, puolisonsa viereen. Itse linnassa enää yksi muotokuva muistuttaa prinsessaksi tulleesta suomalaistytöstä. 

 

Historia

Maailmanhistorian ensimmäinen tyhmä blondi

Vaaleat hiukset ovat merkinneet historian kulussa monenlaisia asioita; eroottisuutta, viattomuutta, rodullista paremmuutta -ja tyhmyyttäkin. Vitsit tyhmistä blondeista on nykyään aivan oma lajityyppinsä. Vitsailijat eivät varmaan ole tietoisia siitä, että esimerkiksi rautarouva Margaret Thatcher vaalensi hiuksiaan.

Mutta kuka oli maailmanhistorian ensimmäinen tyhmä blondi?

Sattumoisin meillä on tähän rooliin vahva ehdokas.

Hän oli kaunis pariisitar Rosalie Duthe`, joka vuonna 1775 pääsi aikakirjoihin pitkistä tuumaustauoistaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) kurtisaanina elantonsa hankkivalla Rosaliella oli laaja ja varakas asiakaskunta Pariiisin parhaista piireistä. Rosalie eli onnellista ja ylellistä elämää kunnes hänen hahmoaan keksittiin käyttää Saint-Germain-des-Près`n markkinoilla hupailussa, jossa kuvattiin eräänlaista koneihmistä.

Se on siis koje, hyvin kaunis ja aivan eriskummallinen aparaatti, joka esiintyy kukkeana naisena. Se taitaa kaikki samat toimet kuin elävä olento; se osaa syödä, juoda, tanssia ja laulaa kuin sillä olisi aivot. Tämä mekaaninen nainen kykenee riisumaan vieraankin miehen muutamassa sekunnissa paitasilleen . Aparaatin ainoa puute ilmenee puhumisen lahjoissa. Asiantuntijat uskovat, ettei vikaa koskaan saada korjatuksi. Ihailijoille riittää, että he saavat katsella sen liikehdintää.”

Näytöksissä kävivät Pariisin ylhäiset ja alhaiset. Tarina muuntui pian näytelmäksi. Tyhmä blondi vakiinnutti paikkansa. Rosalien ja 1700-luvun näytelmänikkarien aloittaman myyräntyön viimeistelivät Hollywood ja Marilyn Monroe.

 

Maailmanhistorian ensimmäinen tyhmä blondi oli syntynyt.

rosalie
Claude-Jean-Baptiste Hoinin maalaus Rosalie Duthesta.