Kanta-Hämeen ja Pirkanmaan rajamailla asuvana ajan tuon tuosta Sääksmäen ja Ritvalan läpi.  Kylä on kaunis, mutta luvalla sanoen hieman kuolleen tuntuinen. On melkein mahdotonta uskoa, että Sääksmäen Ritvala helkajuhlineen aikanaan oli maamme eturivin tutkijoiden kiihkeän kiinnostuksen kohteena.

Helkajuhlan perinteen uskotaan olevan ajalta ennen kristinuskon tuloa Suomeen, 1100-1200-luvuilta. Monet pakanalliset kansat kansat harrastivat kevät- ja hedelmällisyysriittejä. Kristinuskon tultua ne vaihtuivat peltojen kevätsiunaukseksi. Ritvalassa uskottiin, että mikäli helkajuhlia lakattaisiin pitämästä, loppuisi viljan kasvu. ”Jo sitte maailmakin loppuu, kuin Ridvalan Helka ja Huittulan vainio,” kuului Elias Lönnrotin 1830-luvulla muistiin kirjoittama sääksmäkeläinen sananparsi.

Helkajuhlassa nuoret neidot kulkevat rituaalisen reitin Helkavuorelle helkavirsiä laulaen. Kaksi eri suunnista tulevaa kulkuetta yhdistyy ja jatkaa matkaansa Helkavuorelle. Siellä neidot asettuvat  piiriin. Helkavirsien keskeinen osa on kolme balladia: Mataleenan virsi, Inkerin virsi ja Annikaisen virsi.  Kaikki laulut on sepitetty vanhalla suomalaisella runomitalla ja niissä on myös keskiaikaisia virityksiä. Esimerkiksi Annikaisen virsi kertoo turkulaisen porvarisneidon ja hansakauppiaan lemmensuhteesta.

Kuten kaikkein perusteellisimmin helkajuhlaa tutkinut Elsa Enäjärvi-Haavio kirjoitti, Ritvalan helkavirsien selvittely on ollut suomalaisen kansanrunoustutkimuksen keskeisiä ongelmia. Lopullista selvyyttä ja konsensusta helkaperinteen synnystä ja historiasta ei ole syntynyt. Enäjärvi-Haavio näkee helkavirret kuitenkin todisteina länsisuomalaisen runohengen olemassaolosta ja muinaisesta voimasta.  Runonlaulajia ei ollut ainoastaan Karjalassa, vaan helkaperinteen säilyminen ja jatkuminen osoittaa, että Hämeestäkin on löydettävissä todellisia laulajasukuja.

Jäljet johtavat erityisesti yhteen sääksmäkeläiseen sukuun.

Jo ennen Lönnrotia helkajuhlan ”löysi” Kaarle Akseli Gottlund. Vuonna 1824 hän matkusti Sääsmäen Ritvalaan ja ryhtyi kirjoittamaan muistiin helkavirsiä. Oppaanaan ”kylän ymmärtäväisin ja toimellisin mies,” lautamies Heikki Ört, Gottlund hakeutui laulut parhaiten taitavien tyttöjen puheille ja kirjasi ylös virret, runot ja juhlan kulun. ”Ne Soriammat ja hilpiämmät neijot joukossa suattovat laulullansa kuin peämiehet niitä toisia, ” kirjaa Gottlund ja mainitsee neidot nimeltä. Kaisa Mikkola, Hedda Yrjöntytär, Kerttu Juhanantytär, Tiina Eerikkintytär ja Maija Nikkilä.

Enäjärvi-Haavio teki ansiokasta sukututkijantyötä ja identifioi laulajaneidot Sääksmäen kirkonkirjojen avulla.

Kaisa Mikkola (s. 7.10.1802) oli Katarina Mikkola, vanhemmat Antti Matinpoika ja Anna Markuntytär. Hedda Yrjöntytär oli Hedvig Kaisti,  (s. 19.9.1807,) vanhemmat talollisen vävy Yrjö Yrjönpoika ja Anna Mikontytär. Kerttu Juhanantytär oli Greta Iso-Eerola (s. 8.7.1806.) Hänen vanhempansa olivat talollisenpoika Juho Martinpoika ja Eeva Jaakontytär. Tiina Eerikkintytär oli Anna Kristiina Moijanen (s.6.5. 1810,) vanhemmat talollinen Erkki Aataminpoika ja Beata Antintytär. Maija Nikkilä oli Gottlundille laulaneista vanhin ja osaavin, iältään jo 32-vuotias.

Mielenkiintoista on, että kaikki nämä ja myöhemmätkin taitavimpina tunnetut helkalaulajat ovat kaikki sukua keskenään. Juuri Nikkilän talo on helkatradition keskuspaikkana ainakin 1780-luvulta lähes 1860-luvulle saakka.

Nikkilän talolta on jo 1780-luvulta merkitty muistiin tapahtuma, jossa laulutaidostaan tunnettu nuori emäntä Maria Juhontytär (o.s. Hinkka) esittää kinkerien jälkeen helkavirret pitäjän kirkkoherralle Erik Gyllenstenille.  Maria Juhontytär, ensimmäinen nimeltä tunnettu helkavirsien taitaja, kuoli vain muutamaa kuukautta ennen kuin Ritvalaan 1824 ehti ensimmäinen helkavirsien tutkija, Kaarle Akseli Gottlund. Gottlundille lauloi Maria Juhontyttären tytär, Maija Nikkilä.

Vielä vuonna 1829 Maija Nikkilä asui naimattomana Sääksmäellä. Seuraavana vuonna hän avioitui Mikko Johanneksenpojan kanssa ja muutti puolisoineen Hattulaan, jossa Mikko toimi isäntärenkinä Vesunnin kartanossa.  Lapseton pariskunta palasi takaisin takaisin Sääksmäelle 1834, jossa Maija jo kahden vuoden kuluttua kuoli.

A.A.Boreniuksen muistiinpano vuodelta 1886 vie meidät takaisin Nikkilän taloon. Vähän-Eerolan vaari kertoo: ”Nikkilä on lähinnä Helkavuorta viimeinen talo vasemmalla puolella. – Nikkilän muari kuali pari kymmentä vuotta sitten. Oli silloin jo 8nnella 10llä , oli sokea. Se ja hänen sisarensa oli paraat laulajat koko kylässä aikanaan. Niiden plikkain äite oli Hinkan talosta Aliskylästä ja siältä oli tyttäretkin.”

Nikkilässä 0li siis Maijan lisäksi toinenkin tytär, Liisa. Hän oli Maijaa vanhempi, syntynyt vuonna 1782. Liisa Juhontytär Nikkilä avioitui Juho Matinpoika Yrjölän kanssa ja he saivat haltuunsa Nikkilän tilan vanhempiensa kuoltua. Liisa kuoli sokeana 1859.

Viimeiset suuret helkalaulajat olivat sisarukset Amanda (1833-1936) ja Serafina (1839 – 1939) Led. Hekin liittyvät sukulaisuuden ja laulujen oppimisen tietä aina ensimmäiseen tunnettuun helkalaulajaan, Nikkilän Maria-emäntään saakka.

Helkaperinteestä ja siihen liittyneistä sääksmäkeläisistä suvuista kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä Elsa Enäjärvi-Haavion vuonna 1953 ilmestynyt kirja ”Ritvalan Helkajuhla.” Enäjärvi-Haavio on tehnyt suuren työn selvitellessään helkalaulajien välisiä sukulaissuhteita. Ne ketjut ovat aivan liian laajat ja mutkikkaat yhteen blogiin kirjattavaksi.  Enäjärvi-Haavion kirja on lahja paitsi helkaperinteestä kiinnostuneella, myös kaikille, jotka tutkivat sääksmäkisiä juuriaan.