Sanotaan, että kaikki eurooppalaiset ovat tavalla tai toisella Kaarle Suuren jälkeläisiä. Sukututkijat ovat laskeskelleet, että kaikki eurooppalaiset juuret omaavat yhdysvaltalaisetkin ovat sukua noin 20 lasta siittäneelle Kaarle Suurelle. Kaarle kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800 jaa.

Vaikka hybriksen täytyikin olla melkoinen, hän tuskin osasi aavistaa omaa rooliaan Euroopan väestökehityksessä.

Älkää kysykö, kuinka tällainen mittakaava ylipäänsä on mahdollista. Yliopistossa pääsin rimaa hipoen läpi pakollisen tilastotieteen kurssin. Pahoin pelkään, että rima väpättää Tampereen yliopistolla vieläkin.

Tuon Kaarle Suuren lisäksi olen kuullut  arvion, jonka mukaan noin 100.000 suomalaisella olisi sellaisia aatelisia esivanhempia, joiden yhteyden sukuunsa he pystyvät todistamaan kirjallisten lähteiden perusteella. Se siis erottaa aateliset kaikista meistä muista. Todistusvoima, kirjalliset lähteet, mahdollisuus seurata suvun vaiheita ajassa taaksepäin vuosiin, joista torppareiden jälkeläinen vain uneksii.

Isäni Olli oli hänkin pääasiassa torppareiden, suutareiden ja rakuunoiden jälkeläinen. Oli joukossa muutama talonisäntäkin. Kun ajattelen isääni, mieleeni nousee usein yksi näky. Näen noin 13-vuotiaan, juuri äitinsä menettäneen pojan, joka on isänsä kanssa metsätöissä jossain pohjoisen savotoilla. Poika on juuri saanut uudet saappaat. En tiedä, ovatko kyseessä kumisaappaat vaiko peräti nahkasaappaat. Niin järisyttävän uudet ja kallisarvoiset ne kuitenkin ovat, ettei poika koko päivänä uskalla kertoa kiivasluontoiselle isälleen lyöneensä kirveellä jalkaansa – tulihan myös saappaaseen reikä.

En tiedä, miten saappaiden ja jalan tarina jatkui. Enemmän tiedän ajasta tuon surkean savottapäivän jälkeen.  Vuonna 1919 syntynyt Olli-isäni eli varmaan ikäpolvelleen aika tyypillisen elämän.  Työtä opittiin tekemään pienestä pitäen ja paras nuoruus kului sodassa. Sodan jälkeen hän avioitui, huolehti aikanaan yhdeksästä lapsesta, teki pitkän päivätyön vaneritehtaan apulämmittäjänä, kuoli vain vuosi eläkkeelle jäämisensä jälkeen 1980. Elämä oli aina kohtalaisen köyhää ja sen mukaan elettiin. Isä oli työväenliikkeen mies ja vuosikausia mukana ammattiyhdistysliikkeessä.

Hänelle rintamalinjat olivat ymmärrettävistä syistä selvät – rikkaat ja köyhät, herrat ja työväki.  Oli kaksi maailmaa ja isän paikka siinä oli harvinaisen selvä.

Mikään sukumme taustassa ei valmistellut minua siihen, että löytäisin isän suorista esivanhemmista kymmenkunta aatelissukua. Mitähän isä olisi sanonut, jos olisi saanut tietää? Ei varmaan olisi uskonut kuulemaansa – epäilen vahvasti, olisiko edes ollut mielissään.

Rälssi-ja aatelissuvuissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Isän kohdalla oudoksi yhtälön tekee epäsuhta, yllätys, sosiaalisen aseman lasku, joka on samaan aikaan pettävän hidas ja kertakaikkisen, romahduttavan selkeä. Että kun mennään 17 polvea eteenpäin, Klaus Lydekesson Dieknin -1400-luvun alussa maan huomattavimpia miehiä – tyttärentyttären suora jälkeläinen, hontelo 13-vuotias  Olli August Rask ontuu verisessä saappaassa kaatamassa puuta savottatyömaalla.

Vaikka voisiko ajatella, että tavallaan se on reilua?  Osoitus siitä, ettei kenkään saa täällä paikkaa pysyvää  – saappaasta puhumattakaan?

Olen Suomen sukututkimusseuran blogissa “Häränkantaja” kertonut eräästä isän puoleisesta esi-isästäni, Leppävirran kirkkoherrasta, Clemens Bartholdi Oxmanista.  Hänen pojanpoikansa Johan Oxman (1691-1753) avioitui Joroisten nimismiehen Zacharias Josefsson Willanderin ja Gunilla Porthanuksen tyttären Anna Willanderin kanssa.

Isän aateliset esi-isät löytyvät juuri hänen suoran esi-äitinsä, Annan kautta. Willandereiden kautta Påsa-sukuun, sitten Kirjureihin, Korp-sukuun, josta Finneihin ja edelleen Djäkneihin, Kurki-Svärdeihin ja Garp-sukuun. Isän suorista esivanhemmista löytyy myös Nils Högervänd-Arm Suontaka, jota on tituleerattu Suomen ensimmäiseksi ritariksi.

Ei kai ihme, että niin monista jälkeläisistä tuli rakuunoita.

Englanniksi puhutaan suuresta kuvasta, “big picture.” Kuva isästä ja hänen esipolvistaan on jo niin iso, että siinä toden totta näkyy jonkinlainen linja. Kaiken kaikkiaan tuo kuva tosin on niin kaleidoskooppimainen, ettei se todista tai näytä oikeastaan yhtään mitään – korkeintaan sen, miten sattumanvaraista kaikki on, elämä ja sosiaaliset arvojärjestykset siinä mukana.

Jonkinlainen demokratian merkki on, jos ne vuosisatojen kuluessa vaihtelevat.

Aateliset esi-isät ovat kuitenkin ainakin yhdessä mielessä hieno juttu; ne antavat merkityksellisen tilaisuuden kurkistaa oman DNA:n menneisyyteen aina keskiajalle asti. Mitään kovin lämpimiä sukutunteita on tosin enää vaikea tuntea vaikkapa Henrik Pedersson Svärdiä (kuoli ennen 1439) kohtaan. Talonpojat pitivät häntä häikäilemättömänä maananastajana ja sanoivat tämän saaneen rangaistukseksi näivetystaudin, jonka vuoksi Henrik meni ja tappoi itsensä. Aateliston konnankoukuista valituskirjaa koonneelle Jaakko Teitille kerrottiin myös, että koska Svärdiä ei voitu itsemurhaajana haudata kirkkoon, omaiset kaivoivat Vanajan kirkon seinien alta käytävän lattian alle, jonne Henrik, 17.polven isoäitini isä, sitten haudattiin.

Tuossa sähläämisessä voin tosin aistia jonkinlaista tuttuutta.