Historia

Parikkalalaiset Pietaria nuohoamassa

Frans Wilhelm Odelmark

Pietarin suomalaiset olivat suurimmaksi osaksi käsityöläisiä, joista varsinkin kultasepät ja nuohoojat olivat meikäläisiä. Hämäläinen, Nokelainen, Saukkonen, Siitonen, Silvennoinen, Tiainen, Valkeapää…Pietarissa työskenneitä suomalaisia nuohoojia oli monta ja yllättävän moni heistä tuli Parikkalasta.

Jo keisari Paavalin aikana suomalaiset olivat saaneet vahvistuksen nuohousprivilegiolleen.  Pietarin miljoonakaupunki lämpisi puilla ja sutareille riitti töitä. Suomalaisten lisäksi Pietarissa nuohosivat saksalaiset ja virolaiset. Vuonna 1869 laskettiin, että alalla oli 176 suomalaista nuohoojaa, yli 60% kaikista nuohoojista.

Ensimmäisiä suomalaisia nuohoojamestareita Pietarissa oli parikkalalainen Juho Iisakinpoika Tiainen (1814-1885.) 23-vuotiaana nuohoojankisällinä hän perusti Pietariin Nuohousliike Tiaisen vuonna 1837. Hänen hoteissaan sai ammattioppinsa moni suomalainen.

Nuohoojamestareilta vaadittiin – paitsi tietenkin uskallusta kiipeillä korkealla – hyvää organisointikykyä sekä luku-ja kirjoitustaitoa. Nuohoojien ansiot olivat hyvät ja he asuivat moderneissa ja suurissa huoneistoissa. Heidän oli myös mahdollista kouluttaa lapsensa. Homma ei siis ollut hullumpaa ja jos hyvin kävi, keikan saattoi saada Tsarskoje seloon ja siellä olleeseen Nikolai II:n palatsiin, Pietarhoviin ja Pähkinälinnaan.

Köyhästä Parikkalasta oltiin valmiita lähtemään paremman tulevaisuuden perään, sanottiinhan Viipurin läänin varattomuuden kulminoituvan juuri siellä. Melkein puolet Parikkalan nuohoojista tuli Savikummusta, Tyrjältä, Melkoniemeltä ja Järvenpäästä. Useinkaan ammatti ei kuitenkaan periytynyt isältä pojalle, vaan saman nimisten nuohoojien sukulaisuus on kaukaisempaa. Esimerkiksi mestari Pekka Rekonpoika Siitonen (1812-1882) Melkoniemen Timperinmäeltä otti oppiin kolme veljenpoikaa.

Jaana Juvonen on ansiokkaassa Parikkalan historiassa luetellut vuonna vuonna 1880 Pietarissa olleet parikkalalaiset nuohoojamestarit:

-Pekka Siitonen (s.1812) Melkoniemi

-Juho Siitonen (s.1854) Melkoniemi

-Juho Tiainen (s.1814) Saari

-Aleksanteri Tiainen (s.1849) Saari

-Juho Siitonen (s. 1817) Melkoniemi

-Mikko Siitonen (s. 1840) Melkoniemi

-Aleksanteri Siitonen (s. 1849)

-Leitzinger (s.1829) Änkilä

-Nikolai Leitzinger (s.1857) Tarnala

-Heikki Pulkkinen (s. 1827) Joukio

-Kalle Siitonen (s. 1825)  Melkoniemi

-Olli Jantunen (s. 1835)  Savikumpu

-Paavo Naukkarinen (s. 1841)  Savikumpu

-Matti Saukkonen (s. 1827)  Mikkolanniemi

-Aleksanteri Saukkonen (s.1858) Mikkolanniemi

-Juho Siitonen (s. 1833) Melkoniemi

-Mikko Siitonen (s. 1826) Melkoniemi

-Lauri Pirhonen (s.1847) Rautalahti

Nuohoojien lisäksi parikkalalaiset olivat hyvin edustettuina myös eräässä toisessa ammattikunnassa, hevosten kuohitsijoissa. Mutta siitä ehkä joku toinen kerta.

Historia

Susivoutien aikaan

Viime aikoina on erityisesti Hämeen Rengossa kohistu susista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin on Etelä-Hämeessä nyt pysyvä susilauma. Vajaan kymmenen suden lauma on liikkunut Rengon kirkonkylän liepeillä.  Viime vuonna laumaan syntyi pentue.

Nyt on Rengon laumasta ammuttu poikkeusluvin kaksi urossutta. Metsästäjien mielestä metsän riista kuuluu metsästäjille, ei susille.

Susikeskustelu Suomessa on sen verran kiihkeää, etten pitkällä kepilläkään suostu ottamaan kantaa siihen, onko susia nyt Suomessa liikaa tai liian vähän. Historiakirjoja selatessa ei kuitenkaan voi olla tekemättä sitä huomiota, että vielä vaikkapa 1800-luvulla susiin liittyvät luvut olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä.  1800-luvun aikana  arvioidaan suden tappaneen 77 ihmistä. Vuoden 1882 jälkeen ei susi tiettävästi ole ihmistä tappanut tai vahingoittanut. Sukua tutkiessa en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka olisi onnettomin seurauksin joutunut nokakkain hukan kanssa.  Tapauksia tietenkin on. Talvisin sudet liikkuivat suurissa parinkymmenenkin yksilön laumoissa, nuuskivat salomökkien nurkkia, söivät koiria ja ahdistelivat matkamiehiä.

Jos nykypäivänä surraan peuran, hirven ja muiden pienpetojen päätymistä suden suuhun metsästäjien pakastimien sijaan, olivat hukan 1800-luvulla kotieläimille tuottamat vahingot vielä melkoiset.

”Metsissä väijyi karhu ja susi karjaa, ja sen vuoksi usein naapuritalot tai kyläkunta palkkasi yhteisen paimenen. Monille seuduilla emäntä teki tehoisia taikoja karjaa laitumelle laskettaessa, jotta pedot eivät siihen pystyisi, mutta silti niiden saaliiksi joutui paljon elukoita. ”  (K.V. Kaukovalta, Hämeen läänin historia 1, 1931)

Vuosina 1845-47 Hämeen läänissä joutui petojen (karhujen ja susien) saaliiksi 100 hevosta, 150 lehmää , yli 100 nuorta karjaa, yli 850 lammasta, 120 sikaa ja lähes 100 vuohta. Lähellä Hämeenlinnaa, Hattelmalan kylässä, vuonna 1860 sudet raatelivat 19 kotieläintä ja samana vuonna Längelmäellä 42 lehmää sekä ”hevosia ja pikku karjaa.” Vuosina 1851-55 sudet ja karhut surmasivat neljässä vuodessa lähes 1500 lammasta ja melkein 700 lehmää.

Petoeläinten aiheuttamat vahingot olivat tuntuvia. Ei siis ihme, että joka pitäjässä oli susivouti, jonka tehtävänä oli pitää petoeläimet kurissa. Erityinen sudenajojen asiantuntija oli Pusulan nimismies Jaakko Johan Malmstedt. Syyskuussa 1838 pidettiin Hämeenlinnan lähellä Hakalan torpan luona suuri yleisharjoitus, jonne maaherra oli komentanut kaikki läänit susivoudit. Siellä itse nimismies Malmstedt kahden susi-ja karhuverkon avulla demonstroi, kuinka niitä petojahdissa parhaiten hyödynnettiin.

Susivoudit eivät saaneet aikaan toivottuja tuloksia. Vielä 1860 sudet eivät olleet Hämeen läänissä edes vähenemässä, vaikka vuosina 1856-60 niitä tapettiin lähes 400. Seuraavina viitenä vuotena tapettujen susien määrä oli noussut yli 500:n.

Lain mukaan tuli joka manttaalin ylläpitää yhteistä susiverkkoa. Joka miehen oli pitäjittäin tai kihlakunnittain lähdettävä sudenajoon, jos susivouti lähetti viestikapulan talosta taloon kiertämään. Kylät oli myös 1734 peräisin olevalla lailla velvoitettu pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia. Susia pyydystettiin myös esimerkiksi myrkyin ja raudoin.

Yritystä siis oli, vaikka susivoutien toimintaa yleisesti moitittiinkin. Totta puhuen, susijahteja oli monenlaisia. ”Hämäläisen” kirjeenvaihtaja kuvaili Hattulassa vuonna 1860 järjestettyä sudenajoa seuraavasti:

”Nykyisin pidettiin täällä suden ajo, joka kumminkin kävi niin onnellisesti että usiat ihmiset näkivät suden, joka aivan verkan ja levollisesti kenenkään häiritsemättä käveli ajahain ohitse; sillä useimmilla ajajoista ei ollut pyssyjä eikä muita aseita. Ilman mitään järjestystä kuljeskeltiin pitkin polkuja mihin kukin luuli parhaiten sopivan. Matkailivat kaikessa hiljaisuudessa pitkin maantietä nähdäksensä tätä kummitusta, mutta väsyivät pian ja poikkesivat sisään hyväntahtoisen  pitäjäläisen luo, jossa panivat toimeen virvoituksia. Tässä hupaisessa seurassa oli nähtävänä, että krouvarit ovat suuremmassa arvossa kuin sudet.”

alfred_wierusz-kowalski_-_trojka_scigana_przez_wilki_3
Alfred Wierusz-Kowalski; Trojka 

 

 

Historia

Sirpaleita keskiajalta

Vanhin Suomessa säilynyt keskiaikainen asiakirja on 700 vuoden ikään ehtinyt kuningas Birger Magnuksenpojan (1290-1319) Karjalan naisille antama turvakirja. Asiakirja tunnetaan Karjalan naisrauhana ja se oli kirjoitettu latinaksi pergamentille. Karjalan naisrauha on monille tuttu jo kouluajoilta.
Suurin piirtein siihen ja muutamiin liturgisiin teksteihin ajattelinkin Suomen keskiajan kirjallisen kulttuurin jäävän. Sitten löysin SKS:n julkaiseman ja Tuomas Heikkilän toimittaman teoksen ”Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa.” 2007-2010 Heikkilä johti saman nimistä tutkimushanketta. Se antoi ensi kertaa yksityiskohtaisen kokonaiskuvan maamme vanhimmasta kirjallisesta kulttuurista.
Sitä löytyikin hätkähdyttävän paljon.
Lähdeaineisto osoittautui suorastaan massiiviseksi. Arkeologisia löytöjä, kymmeniä inkubaaleja, satoja kirjallisia teoksia, tuhansia asiakirjoja, kymmeniä tuhansia käsikirjoitussivuja. Suurin osa Suomen vanhimmasta kirjakulttuurista kätkeytyy yksittäisille pergamenttisivuille, Kansalliskirjaston fragmenttikokoelmaan. Kansalliskirjastossa säilytettävä Fragmenta membranea- kokoelma on itse asiassa maailman toiseksi suurin pergamenttifragmenttien, keskiaikaisten kirjanlehtien aarrearkku.
Heikkilän hankkeen sivutuotteena luetteloitiin myös aiemman tuntematon osa tästä pääasiassa latinan, ruotsin ja alasaksankielisestä materiaalista. Tutkimuksissa fragmenttikokoelmaa on käytetty harmittavan vähän, ehkä sen ”lannistavan laajuuden” takia, kuten Heikkilä kirjoittaa. Keskiaikaisia pergamenttisia kirjanlehtiä on yli 9000 kappaletta.
Fragmenttikokoelman taustalla on 1520-luvulla alkanut uskonpuhdistus. Suurin osa esimerkiksi Turun hiippakunnissa olevista kirjoista liittyi katoliseen liturgiaan. Uuden opin mukaisesti latinankielisistä uskonnollisista teksteistä piti luopua ja vaihtaa ne kansankielisiin. Koska kirjat olivat kuitenkin arvokkaita, kestävästä nahasta valmistettua pergamenttia, kierrätettiin niiden lehdet uuteen käyttöön. Suuri osa kirkkojen, luostarien ja konventtien omistamista kirjoista takavarikoitiin kruunulle ja niiden sidokset hajotettiin. Näin saatiin irtonaisia kaksoislehtiä, joista useimmat päätyivät 1530-1630-luvuilla erilaisten tilikirjojen kansiksi.
Yhden keskiaikaisen messukirjan lehti päätyi esimerkiksi Maskun ja Vehmaan kihlakuntien voudintilien kanneksi. Kokoelmasta löytyy myös esimerkiksi voudin tai jonkun muun virkamiehen merkintä vuodelta 1561; Niels Ingesons Rekenskap på Liuxela Gårdh pro anno 1561. Fragmentit antavat tietoa myös esimerkiksi Nicolaus Rengonpojan ja hänen perheensä vuotuisista sielunmessuista Räntämäen kirkossa.

Kansituksia tehtiin niin Tukholmassa, Turussa kuin Viipurissakin. Uusine kansineen tilikirjat päätyivät aluksi  keskushallinnolle Tukholmaan. Haminan rauhan yhteydessä Suomea koskevaa asiakirjamateriaalia palautui takaisin kotimaahan.

Koko Fragmenta membranea-kokoelma on myös digitoitu ja se löytyy Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistosta osoitteesta http://fragmenta.kansalliskirjasto.fi/

 

Ellei sellaista onnenpotkua eteen osuisikaan, että kokoelmasta löytyisi mainintoja omista esivanhemmista, tarjoaa kokoelma ainakin kaunista visuaalisuutta suoraan keskiajalta.
fragment
Historia

Katariina Suuren suomalaisia

Meitä suomalaisia on aina kiinnostanut, miten ulkomaalaiset näkevät meidät. Olemme suorastaan suhteettoman kiinnostuneita siitä, mitä meistä ajattelevat turistit, ulkomaiset tiedotusvälineet tai  hetkinen….itse Venäjän keisarinna Katariina Suuri. Koska en itsekään ole tästä heikkoudesta vapaa, oli mannaa löytää keisarinnan muistelmista Madame Schmidt ja muutama muu suomalainen.

” Tämä syntyjään suomalainen nainen oli tavattoman suurikokoinen ja pyylevä. Hän oli mahtava nainen, jonka käytös oli edelleen alkuperäisen karkea ja maalaismainen.”

Näin kuvailee vuonna 1756 suuriruhtinatar Katariina, sittemmin Venäjän keisarinna Katariina Suuri Madame Schmidtiä.  Suomalainen Madame oli naimisissa hovin torvensoittajan kanssa ja huolehti hovineitien talon käytännön asioista ”enemmänkin ankaruudella kuin älyllä,” kirjoittaa Katariina.  Madame Schmidtillä oli oma asemansa hovissa ja hän nautti Katariinan edeltäjän, keisarinna Elisabetin  vanhojen saksalaisten, suomalaisten ja ruotsalaisten hovineitien luottamusta. Madame Schmidt oli myös hovimarsalkka Karl von Sieversin suosiossa.

Vaikutusvaltainen Madame Schmidt ei itse koskaan näyttäytynyt hovissa. Siellä hovinaisten käytöksestä vastasi Kuurinmaan prinsessa Jekaterina Ivanovna Biron, joka itsekin asui hovinaisten majapaikassa.

Hovineitien asuinpaikassa makuuhuoneet sijaitsivat rivissä, jonka toisessa päässä valvoi raudanlujin ottein Madame Schmidt ja toisessa Kuurinmaan prinsessa.  Kerrotaan, että tietyllä kulkumaksulla prinsessa päästi hovineitejä huoneensa läpi, mutta suomalaisnainen oli paitsi armoton myös huonouninen.  Madame Schmidt kärsi usein ruuansulatusvaivoista, koska hän ei voinut vastustaa rasvaisia piiraita ja muita herkkuja.

Sieversin ja Madame Schmidtin lisäksi Katariina Suuren muistelmissa mainitaan myös hänen –valitettavasti nimetön –suomalainen vaatehuonepalvelijattarensa. Palvelijatar oli kihloissa Katariinan kamaripalvelijan Timofei Jevreinovin kanssa. Suomalainen palvelijatar oli hilpeä ja osasi osuvasti matkia hovin väkeä. Katariina kertoo myös, että suomalainen palvelijatar välitti hänelle salaisen viestin luutnantti Andrei Tsernysovilta 1748, Katariinan ollessa vielä suuriruhtinatar. Vaatehuonepalvelijattaren välityksellä  Katariina osti hopeakynän ja kirjoituslippaan vastatakseen viestiin. Tuohon aikaan Katariinaa valvottiin tarkasti, eikä hän saanut kirjoittaa edes äidilleen.

Katariinan mieltymys hilpeään vaatehuonepalvelijattareen oli ilmeisesti huomattu, koska itse keisarinna Elisabet oli järjestämässä suomalaisneidon häitä. ”Hänet naitettiin, ja asia oli sillä selvä,” kirjoittaa Katariina. Ilmeisesti palvelijatar lopetti työt hovissa.

Katariina Suuri mainitsee myös hovimarsalkka Karl von Sieversin olleen suomalainen. Karl von Sievers syntyi Suomessa 1710. Karlin saksalais-balttilainen isä oli paennut Pyhtäälle Suurta Pohjan sotaa. Pian perhe kuitenkin muutti Pietariin, jossa Karl sai hyvän aseman hovista.

Tiistai-iltaisin keisarinna Elisabetin hovissa vietettiin naamiaisiltoja, joissa naiset pukeutuivat miehiksi ja miehet naisiksi. Muistelmiin on kirjattu muuan poloneesi, jonka aikana mieheksi pukeutunut Katariina kompastui hovimarsalkka von Sieversin leveään vannehameeseen sillä seurauksella, että nauruun tikahtuva seurue oli autettava lattialta ylös.

Vaikuttaa siltä, että Katariina Suurella oli suomalaisistaan paljon iloa.

 

_________________________________________________________

Karl_Sievers
Hovimarsalkka Karl von Sievers. Tällä kertaa miesten vaatteissa. 
Historia

Sairaat säveltäjät

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on monipuolinen mies. Harvempi kai tietää, että ooppera ja klassinen musiikki ovat hänen suuri rakkautensa. Sinkkonen on myös opiskellut huilunsoittoa ja suorittanut siitä diplomin Lausannen konservatoriossa. Kun Sinkkosen tapainen, myös  lääkärin koulutuksen saanut mies kirjoittaa suurten säveltätäjien hauraasta elämästä, on jälki kiinnostavaa. Sinkkosen kirja Nerouden lähteillä (2015, WSOY) on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.

Se on harmillista, koska kirjaan on tehty suuri taustatyö ja se on hyvin kirjoitettu.

Tuottaako psyykkinen tai ruumiillinen sairaus jotain luovaa? Sinkkosen kirjaa lukiessa tältä ajatukselta ei voi välttyä. Suuret säveltäjänerot Johann Sebastian Bachista Niccolò Paganiniin ovat olleet sairaita miehiä.

Mutta kaikki 1700-ja 1800-luvun ihmiset olivat sairauksien armoilla aivan eri tavalla kuin nykyihminen. Infektioiden ja tartuntatautien olemusta tai hygienian merkitystä ei ymmärretty, lääkkeitä ei ollut. Tuberkuloosi, isorokko ja kuppa keräsivät satoa. Suoneniskentää pidettiin autuaaksi tekevänä hoitona, kaikkeen. Autuaita se monista potilaista tekikin, kirjaimellisesti.

Sinkkonen aloittaa kirjansa kertomalla Ludwig van Beethovenin viimeisistä vaiheista. Beethovenin vatsaontelosta imettiin sinne kertynyttä nestettä , kerran 11 litraa ja toisen kerran 22 litraa. Koska puudutusta ei ollut, tehtiin vain reikä vatsanpeitteisiin ja katetri työnnettiin sisään.

Kipu oli varmaan melkoinen.

Ruumiillisten sairauksien lisäksi monet säveltäjät ovat kärsineet voimakkaasta depressiosta. Muiden muassa Robert Schumann ja Anton Bruckner kärsivät masennuksesta, samoin Gioachino Rossini, joka huonoina aikoina sulkeutui vuosikausiksi Pariisin asuntoonsa.

rossini
Gioachino Rossini

Kirjan koskettavin tarina liittyy kuitenkin näköön. Johann Sebastian Bach kärsi koko ikänsä likinäköisyydestä. Pari vuotta ennen hänen kuolemaansa (1850) näkö alkoi heikentyä voimakkaasti harmaakaihin takia. Sukulaiset ja ystävät houkuttelivat hänet silmäleikkaukseen. Valitettavasti Bach joutui silmäkirurgina itseään pitävän puoskarin, englantilaisen John Taylorin kynsiin. Hänen kaihioperaationsa olivat tehneet sadoista ihmisistä sokeita.

Operoidun ja takuuvarmasti tulehtuvan silmän hoitokonstitkin olivat puistattavat; suoneniskentää, ulostuslääkkeitä ja elohopeaa. Taylor suositti myös silmätippoja. Ne oli tehty kyyhkysen verestä, sokerista ja joskus suolasta. Mikä loistava kasvualusta bakteereille.

Ei ihme, että Bach sokeutui täydellisesti.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Kerrotaan, että aikansa valelääkäri John Taylor pääsi puoskaroimaan myös Georg Friedrich Händelin silmiä.

Jari Sinkkosen kirjan jälkeen ei enää koskaan kuuntele klassista musiikkia aivan samalla tavalla kuin ennen.

Historia

Tassuttelevat suomalaisorjat Ruotsissa

”…tiensyrjällä tassutteli koirineen rivi suomalaisia, joiden otsaan oli poltettu raudalla merkki, että heidät oli kastettu väkivallalla ja tuotu maahan viimeisen ristiretken aikana.”

Tällainen mielenkiintoinen maininta tuli vastaani ruotsalaisen Verner von Heidenstamin romaanissa Folkungien suku. Yrjö Kaijärven suomentamana kirja ilmestyi vuonna 1937, ruotsinkielinen alkuteos 1905-1907. Maininta suomalaisorjista sisältyy Nobel-palkitun ruotsalaiskirjailijan kaksiosaisen romaanin jälkimmäiseen osaan Bjälbon perintö, joka punoutuu historiallisten henkilöiden ympärille.

Romaanin suomalaisorjat tassuttelevat Ruotsissa aikana, jolloin Birger jaarli jo on tehnyt toisen ristiretken Suomeen eli 1200-luvun puolivälin jälkeen. Ei kai olisi mikään yllätys, vaikka jaarlin mukana olisi lähtenyt Ruotsiin edullista työvoimaa?

Vaikka minkään ei kai enää pitäisi historiassa hämmentää, maininta suomalaisorjista tuntuu kieltämättä haljulta.

Tiedot Suomeen kohdistuneesta orjakaupasta olivat hataria aina viime vuosiin saakka, kunnes professori Jukka Korpelan tutki suomalaisorjien myyntiä ulkomaille 1100-1500-luvuilla. Korpela selvitti suomalaisorjien kohtaloita venäläisten kronikoista, sotakirjoituksista sekä orjakauppakeskusten kirjanpidoista. Ensimmäiset merkinnät orjakaupasta olivat viikingeiltä 1100-luvulta. Erityisen haluttuja olivat vaaleahiuksiset, sinisilmäiset lapset. Heidät kuljetettiin useimmiten Novgorodiin ja Volga-joen varrelle Kazaniin. Korpelan mukaan he päätyivät usein  jonkinlaisiksi luksusorjiksi Välimerelle, Keski-Aasiaan tai Lähi-itään. Vielä 1560-luvulla tataarit veivät joitain satoja suomalaisia.

Jos viikingit kaappasivat suomalaisia orjiksi 1100-luvulla, ei kai pitäisi olla minkään sortin yllätys, että suomalaisorjia löytyy myös länsinaapuristamme, uudesta emämaastamme 1200-luvulla. Heidenstamin kirja on tietysti suurelta osin fiktiivinen romaani.  Tiedon suomalaisorjista Ruotsissa allekirjoittaa kuitenkin ainakin ruotsalainen keskiajan tutkija Adolf Schuck. Hänen mukaansa suuri osa Upplannin orjista varhaiskeskiajan vaihteessa oli suomalaisia ja itäbaltteja.

Mutta jatketaanpa tassuttelua suomalaisorjien kanssa.

”He tarkkasivat huolellisesti puita ja kuiskivat toisilleen, sillä he voivat nähdä mäntyjen väristä, kulkiko maan alla malmisuonia.”

Suomalaisia pidettiin perinteisesti jonkin sortin noitina, joilla oli valta varsinkin sään yli. Suomalaiset nostattivat tuulen ja myrskyn. Maininta esi-isiemme erinomaisista kyvyistä kaivostoiminnassa oli minulle uusi tieto.

”Niin, heidän tarvitsi vain painaa korvansa harmaata vuorta vasten kuullakseen ilkeän kirskunan sanovan heille, mistä piti rouhia. He olivat myös taitavimmat särkemään tulella kallion päästäkseen käsiksi rautaan.”   

Orjuus herättää vääjäämättä filosofisia kysymyksiä. Kuka ylipäänsä oli orja ja kuka vapaa? Varsinkin menneinä aikoina orjuus oli veteen piirretty viiva. Yksilönvapaus oli vähissä. Rahvas oli joka tapauksessa kuninkaan alamainen ilman veto-oikeutta.

Professori Jukka Korpela nostaa esimerkiksi tästä suomalaisten muuton Ruotsin metsäalueille. Hänen mukaansa muutot eivät suinkaan olleet vapaaehtoisia. Hyvänä taloudenpitäjänä kuningas Kustaa Vaasa tilasi voudeiltaan työvoimaa Ruotsiin.

Suomalaisten soveltuvuus kaivosalalle oli käsitys, jonka myös Kustaa Vaasa allekirjoitti. Hän kehotti voutejaan hankkimaan ruotsalaisiin kaivoksiin mahdollisimman paljon suomalaisia, koska he sinne niin hyvin sopivat.

Historia · Luettua

Ihmeiden vuosi

Aina joskus törmää kirjoihin, jotka vangitsevat maailmaansa, jäävät pitkiksi ajoiksi mietityttämään. Australialaissyntyisen Geraldine Brooksin Year of Wonders (Ihmeiden vuosi) oli pitkästä aikaa sellainen lukukokemus.

Romaanin juoni perustuu tositapahtumiin englantilaisessa Eyamin kylässä keväällä 1666. Edellisenä vuonna Lontoossa oli puhjennut rutto, joka levisi Eyamiin kyläräätälin pääkaupungista tilaaman kirppuisen kangaserän mukana.  Viikon päästä lähetyksestä räätäli oli kuollut. Pelätty tauti alkoi levitä. Kirkkoherra William Mompessonin johdolla kyläläiset päättivät eristää itsensä vapaaehtoiseen karanteeniin estääkseen ruton leviäminen pohjoisemmaksi.

On arveltu, että kyläläisten päätös säästi tuhansien ihmisten hengen. Sankarillisuus tuli kyläläisille kalliiksi. Kohtalokkaan kangaserän saapuessa kylässä oli 350 asukasta. Kun rutto lokakuussa 1666 hellitti, 260 heistä oli kuollut. Myös kirkkoherra Mompesson hautasi oman perheensä, itse hän säästyi hengissä.

Lukukokemuksen tietysti kruunaa, jos lukemastaan voi löytää – edes potentiaalisia – yhteyksiä oman sukunsa historiaan. Brooksin kirja sai miettimään, miten rutto koettiin Suomessa, kuinka siitä selvisivät omat esivanhemmat. Vaikka kirjallisia todisteita ruttokuolemista ei voisikaan löytää, on selvää että tavalla tai toisella epidemia on itse kunkin sukua koskettanut.

“Mustaksi surmaksi” sanottu mustarottien ja niissä elävien kirppujen levittämä paiseruttoepidemia raivosi Euroopassa vuosina 1348-1351. Se tappoi 25 miljoonaa ihmistä, peräti noin neljänneksen Euroopan asukkaista. Pohjoismaista musta surma saavutti ensin Oslon. On arvioitu, että Englannin kautta tullut tauti vei jopa joka toisen norjalaisen hengen. Islantiin musta surma ennätti vasta 1400-luvun alussa ja pienellä saarella kuoli noin 60% väestöstä. On arveltu, että Ruotsissa musta surma jäi eurooppalaista keskiarvoa lievemmäksi. Siitä, kohtasivatko 1348-1351 eläneet suomalaiset esi-isämme mustan surman muuten kuin uutisten, huhupuheiden ja pelon muodossa, ei ole varmaa tietoa.

Tieto ja ihmiset liikkuivat ennenkin. Niin rutto kuin muutkin tartuntataudit tulivat Suomeen pääasiassa Tukholman ja Räävelin eli Tallinnan kautta. Myös sotaväki toi epätoivottuja tuliaisia.

Arno Forsiuksen Lääkärilehdessä 1993 julkaistun kirjoituksen mukaan Suomessa mahdollisesti oli paiseruttoa vuosina 1504-1505. Myös Mika Kallioinen on ansiokkaassa kirjassaan “Rutto ja rukous” tarkastellut tartuntatauteja esiteollisen ajan Suomessa.

Noin kymmenen vuotta ennen Englannin Eyamin tapahtumia rutto iski Suomeen uudelleen. Ensimmäiseksi tautia havaittiin Turussa vuoden 1657 heinäkuussa. Rutto levisi myös naapuripaikkakunnille Poriin, Huittisiin, Euraan, Kokemäelle ja Pöytyälle. Taudilta ei vältytty myöskään Pohjanmaalla, Savossa tai muualla Itä-Suomessa. Viipuriin rutto ehti jo saman vuoden syksyllä.

Seuraava – ja viimeiseksi jäänyt – ruttoepidemia koettiin Suomessa 1710-1711. Keski-Euroopasta lähtenyt rutto levisi Puolaan 1708. Siinä vaiheessa Ruotsin ja Suomen maaherrat saivat ohjeet karanteenista, puhdistuksista ja terveyspasseista, joiden avulla yritettiin rajoittaa matkustusta ja kauppatavaroiden tuloa tautialueilta.

Elokuussa 1709 Tukholman edustalle perustettiin karanteenipaikkoja ja karanteeniaika pidennettiin 40 päivään. Varotoimenpiteitä ei välttämättä aina noudatettu. Rutto eteni vääjäämättömästi.

Seuraavana kesänä rutto oli levinnyt Baltian rannikolle, myös Tallinnaan.

Helsinkiin rutto saapui ilmeisesti laivamatkustajien mukana elokuussa 1710. Helsingissä se vei lähes 1200 ihmistä, melkein puolet kaupunkilaisista. Kuolleet haudattiin Vanhan Kirkkopuiston alueelle, jota paikalliset yhä kutsuvat Ruttopuistoksi.

Turussa kuolleita oli 2000. Turun ja Helsingin lisäksi tautia esiintyi erityisesti eteläisen ja lounaisen Suomen rannikkokaupungeissa; Porvosssa, Tammisaaressa, Uudessakaupungissa, Raumalla ja Porissa.

On arvioitu, että vuosina 1710-1711 ruttoon kuoli Suomessa kaikkiaan 5000-10 000 ihmistä.

Tiedon tasosta riippuen ihmisillä ja viranomaisilla on eri aikoina ollut erilainen suhtautuminen tähän alun perin jyrsijöiden bakteerisairauteen. Tiedon tason noustessa tauti muuttui oman synnillisyyden vuoksi saadusta rangaistuksesta tai noitakeinoin istutetusta vitsauksesta proosalliseksi tartuntataudiksi, jonka torjumiseen ja parantamiseen oli hygienisiä ja lääketieteellisiä keinoja.

Näin ei tosin ole kaikkialla, vieläkään. Rutto voidaan parantaa antibiooteilla, jos hoito päästään aloittamaan ajoissa. Viimeksi ruttoepidemiasta uutisoitiin Madagaskarilla joulukuussa 2013. Viime vuoden aikana ruttoon kuoli saarella 60 ihmistä, mikä on korkeimpia lukuja maailmassa. Punaisen Ristin kansainvälinen komitea on varoittanut, että Madagaskarilla saattaa uhata ruttoepidemia.

Mitä kauemmas historiassa mennään ja mitä vähemmän taudeista tiedetään, sitä varmemmin niillä on taipumus myös henkisesti tappaa yhteisö ja sen yhteishenki. Englannin Eyamissa kävi toisin. Geraldine Brooksin kirja pohtii nykypäivänkin ihmiselle mitä ajankohtaisinta kysymystä tartuntataudeista, yksilön ja yhteisön suhtautumista sairastuneisiin ja sairastumisen mahdollisuuteen. Globalisoituvassa maailmassa, välimatkojen koko ajan lyhetessä,  erilaisten pandemioiden uhkakuvien noustessa uutisotsikoihin tuon tuosta, Brooksin esiin nostamat kysymykset ovat pohtimisen arvoisia. Historialla kun on taipumus toistaa itseään.

 

Historia

Ainon omenat

Viime aikoina on olan takaa juhlittu säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymän 150 vuotisjuhlaa. Säveltäjämestari on tuttu kaikille, Ainola samoin. Harsomaisemmaksi hahmoksi on jäänyt nainen kaiken takana, Aino Sibelius (o.s. Järnefelt; 1871-1969.) Aikakaudelle tyypillisesti Aino ei koskaan hankkinut omaa ammattia, vaan keskittyi perheen ja talouden hoitoon. Voi vain miettiä, mikä määrä luovuutta jäi käyttämättä. Aino oli nimittäin monilahjakkuus. Hän suunnitteli edelleen Ainolan pihassa olevan saunan ja monia sisätiloista löytyviä huonekaluja. 
 
Hänen suurin luomuksensa, oma sinfoniansa, oli kuitenkin Ainolan puutarha. Säveltäjämestarin vaatimus hiljaisuudesta hallitsi Ainolan sisätiloja, mutta ulkona Aino sai – ja joutui – ryskäämään kuokan ja haravan kanssa. Kyse ei ollut mistään pikkunäpertelystä; Ainoa on jopa tituleerattu Suomen ensimmäiseksi puutarhuriksi. Hän oli kokeileva ja rohkea viljelijä. Tuusulan taitelijakotien naiset – Aino etunenässä – seurasivat tarkkaan puutarhakulttuurin kansainvälisiä virtauksia. Siemeniä vaihdeltiin ja niitä tilattiin ulkomailta saakka. Aino Sibeliuksen yksityishuoneen kirjahyllystä löytyy parisenkymmentä puutarhakirjaa, paitsi kaikki 1900-luvun alun suomenkieliset perusteokset, myös ruotsin-ja saksankielisiä puutarhaoppaita. Kotimaistenkin kauppojen siemenluettelot olivat jo tuohon aikaan runsaita. 
 
470_aino_sibelius_levas
Aino Sibelius, valokuva Santeri Levas, Suomen valokuvataiteen museo
 
Ainolan puutarha sijaitsee huvilan alapuolella. Huvilan takana on luonnontilaisena säilytetty metsäinen Kielomäki. Hyötytarha sijaitsi pitkässä suorakaiteen muotoisessa puutarhassa. Siellä viljeltiin monenlaisia hyötykasveja, omenapuita, marjapensaita ja kukkia.
Aino rakasti erityisesti sinisiä kukkia. Jean Sibelius piti punaisista ja niitä Aino istutti paljon miehensä kuoleman jälkeen.
Aino Sibelius oli kunnianhimoinen puutarhuri; hän harrasti rohkeita hedelmäviljelykokeita. Ainon omenat palkittiin pariin otteeseen näyttelyssä. Kuuluisat omenapuut ovat yhä tontilla. Parhaimmillaan viljelyskelpoista maata oli puoli hehtaaria.   
 
Omavaraisuus oli myös osa 1800-luvun sivistyneistön elämäntapaa. Se heijasti myös Aino Sibeliuksen kotoaan omaksumia tolstoilaisia ihanteita. Tolstoilaisuus korosti yksinkertaisia elämäntapoja ja sitä, ettei toisen työllä saanut elää. Ainon puutarhan tuotteet olivat tärkeitä Sibeliuksen perheen toimeentulolle. Elätettävänä oli viisi lasta ja taiteilija-aviomies, joka piti sikareista  ja samppanjasta.  Tekijänoikeuksia ei vielä tuohon aikaan tunnettu ja Sibeliusten elämä oli pitkään vekselivetoista. Uskomatonta kyllä, vasta 60-vuotiaana Jean Sibelius sai ensimmäistä kertaa tulot ja menot tasapainoon.   
 
Puutarha muodostikin merkittävän osan Sibeliusten perheen päivittäisestä toimeentulosta. Arkisin Ainolassa elettiin kohtuullisen vaatimattomasti, arkiruokana oli usein puuroa, keitettyjä perunoita ja sianlihakastiketta sekä tietenkin kasviksia ja hedelmiä Ainon puutarhasta. 
 
Puutarhurina Aino Sibelius oli monessa mielessä edelläkävijä. Myös kasvihuoneen hän hankki ennen naapureitaan. Parhaimmillaan Ainolla oli niitä kaksi sekä monia taimilavoja. Talven varalle säilöttiin ahkerasti.  Kurkkujen säilöntään Aino Sibelius käytti äidiltään Elisabethilta saamaansa reseptiä, jolle ohje oli kulkeutunut Pietarin hovista. 
 
Kurkut kääritään mustaviinimarjan lehtiin ja ladotaan ruukkuun kerroksittain siten, että ne eivät kosketa toisiaan. Väliin aina dillin varsia ja kukkanykeröitä kerroksittain. Näiden joukkoon sinne tänne piparjuuren palasia. Tällä tavalla ruukku ladotaan täyteen ja suolavettä kaadetaan, kunnes astia täyttyy – ei liian laimea eikä liian vahva.”
 
Toimittajana pääsee aina joskus näkemään asioita, jotka pysyvät muilta piilossa. Olisitteko voineet kuvitella, että Ainolan kellarissa yhä edelleen on Ainon itsensä tekemiä mehuja ja säilykkeitä? Siellä niitä nimittäin on, pitkä hyllyrivillinen pulloja ja reksauspurkkeja. Vähän pölyisinä, mutta päällisin puolin moitteettoman näköisinä.        



 

Historia

Aili-täti, virtahepo ja George Washington

Kun Aili-täti tuli kylään, odotimme me lapset aina kauhulla yhteisiä ruoka-aikoja.  Tädillä oli lonksuvat tekohampaat, joiden vieno mutta päättäväinen kolina säesti ruokailutapahtumaa.

Osakseni oli vielä koituva ennennäkemätön kauhu.

Oli vuosi 1967 ja olin päässyt tädin kanssa kahdestaan käymään Viialan keskustassa.  Aili-täti päätti pistää elämän risaiseksi. Menimme yhdessä ravintola Mottalaan ja hän tilasi lautasellisen riisivelliä.  Ja kaksi lusikkaa.

Vaikka muistoni ajalta ennen kouluun menoa ovatkin vähäiset, on tuo ruokailutuokio pureutunut lähtemättömästi mieleeni.

Näin vanhempana en voi olla säälimättä tätiä, joka selvästi kärsi huonoista tekohampaistaan.  Hän ei ole historian ainut kolisuttelija. Muistatte ehkä maalauksen presidentti George Washingtonista? Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti tuijottaa jähmeästi eteensä. Ei ihme, koska kuvaa maalatessa hänen suunsa oli täynnä pumpulia. Washington (1732-1799) oli melkein hampaaton ja maalausta varten lommoposkia haluttiin pullistaa pumpulilla.

Oli Washingtonilla tekohampaitakin, useita itse asiassa. Yhdet oli tehty virtahevon hampaista. Käyttömukavuus ei siinäkään liene ollut aivan kohdallaan.

Hammasvaivat kohtelivat demokraattisesti niin mökinakkoja kuin presidenttejäkin. Tietotaitoa ei kerta kaikkiaan ollut. Vaikka sitä harvoin tulee ajatelleeksi, hammassärky ja hammasperäiset tulehdukset ovat epäilemättä olleet yksi esivanhempiemme arkea pahiten haittaava vaiva.

Puoskarit, välskärit, jopa sepät korvasivat puuttuvat hammaslääkärit.

Kun tuska iski, oltiin valmiita kokeilemaan kaikenlaista. Loitsuttiin. Poltettiin kuumalla naulalla hammashermo tunnottomaksi. Tervattiin. Imetettiin iilimadolla. Apua uskottiin saatavan myös tupakansavusta, lipeäkivestä, pirtusta, kuparipannun vaskenhomesta, inkiväärijauheesta…

Vielä pitkälle 1900-lukua hammashoito oli pelkkää hampaiden poistoa.  Tekohampaat rippilahjaksi ei valitettavasti ole vitsi vaan lähimenneisyyden todellisuutta.  Toinen tekohammassesonki oli juhannuksen aika; hammaslääkärit tekivät pitkää päivää kun yhden päivän aikana saatetiin laittaa tekohampaat kymmenellekin juhannusmorsiamelle. Häihin saakka morsiot olivat paikkauttaneet niin sanottuja naimahampaitaan – kuutta keskimmäistä yläleuan hammasta – mutta juuri ennen häitä kaikki poistettiin ja teetettiin uutuuttaan hohtava kokoproteesi.

Ajan romantiikkaa edusti se, että usein maksajana toimi sulhanen. Tarina ei kerro, missä kunnossa sulhon hampaisto oli.

Vuonna 1890 Suomessa oli vasta 20 koulutettua hammaslääkäriä. Tuolloiseen asukaslukuun suhteutettuna yhtälö on karu; 100 000 potilasta yhtä hammaslääkäriä kohti. Kaikki suomalaiset olivat potentiaalisia potilaita. Harva vielä näihin aikoihin käytti lainkaan hammasharjaa, sitä pidettiin koreiluna, jopa syntinä. Vielä 1960-luvulla maaseudulta saattoi löytyä ihmisiä, jotka eivät edes omistaneet hammasharjaa, omaa ainakaan. Kun perheet menivät saunaan, mukaan saatettiin ottaa koko perheen yhteinen hammasharja, jolla kaikki harjasivat hampaansa.

Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin, ainakaan mitä hampaisiin tulee.  Kehitys on kulkenut eteenpäin ja ikäännymme jo omat hampaat suussamme.  Tekohampaista tulee menneisyyden esineitä, kummajaisia, joiden käyttötarkoitusta tulevaisuuden arkeologit arvuuttelevat.

Tulevaisuudessa ei ehkä tarvitse turvautua edes yksittäisiin nastahampaisiin. Ehkä kasvatamme uusia hampaita omasta leukaluustamme kantasolutekniikalla? Tämä on jo onnistunut hiirillä.

Siinä olisi Aili-tädillä ja George Washingtonilla ihmettelemistä.

 

 

Historia

Aika ennen googlea

Kuljeskelin pahaa aavistamatta kirpputorilla, kun koin varsinaisen nostalgiatunneryöpyn. Tutut ruskeat kirjankannet, sivussa muistin laitamille jääneet loitsut A-Hollanti, Hollo-Louvre, Lovat-Sandelin, Sandels- Öölanti.

Vaikka äitini oli ahkera lukija, kotonamme ei ollut kovin paljon kirjoja. Käytimme paljon kirjastoa. Voin kuvitella, että tietosanakirjasarja oli ehkä ostettu joltain kauppamatkustajalta ja maksettu osamaksulla. Ensimmäinen osa ilmestyi 1953, aikana kun melkein kaikesta vielä oli pulaa. Kirjasarjan ostaminen on varmaan aikanaan ollut joltinenkin taloudellinen satsaus.
Nyt ostin koko kirjasarjan neljällä eurolla.
Vanhat kirjat kellastuneine lehtineen saivat minut tuntemaan itseni vanhaksi. Kasvoin maailmassa, jossa tiedonsaanti oli valovuosien päässä tästä hetkestä, kun kaiken voi hetkessä etsiä netistä.
Aikana ennen googlea tieto oli raskaampaa ja verhottu ruskeisiin kansiin. Se odotti kirjahyllyllä arvokkaana ja iäti muuttumattomana.