Aina joskus törmää kirjoihin, jotka vangitsevat maailmaansa, jäävät pitkiksi ajoiksi mietityttämään. Australialaissyntyisen Geraldine Brooksin Year of Wonders (Ihmeiden vuosi) oli pitkästä aikaa sellainen lukukokemus.

Romaanin juoni perustuu tositapahtumiin englantilaisessa Eyamin kylässä keväällä 1666. Edellisenä vuonna Lontoossa oli puhjennut rutto, joka levisi Eyamiin kyläräätälin pääkaupungista tilaaman kirppuisen kangaserän mukana.  Viikon päästä lähetyksestä räätäli oli kuollut. Pelätty tauti alkoi levitä. Kirkkoherra William Mompessonin johdolla kyläläiset päättivät eristää itsensä vapaaehtoiseen karanteeniin estääkseen ruton leviäminen pohjoisemmaksi.

On arveltu, että kyläläisten päätös säästi tuhansien ihmisten hengen. Sankarillisuus tuli kyläläisille kalliiksi. Kohtalokkaan kangaserän saapuessa kylässä oli 350 asukasta. Kun rutto lokakuussa 1666 hellitti, 260 heistä oli kuollut. Myös kirkkoherra Mompesson hautasi oman perheensä, itse hän säästyi hengissä.

Lukukokemuksen tietysti kruunaa, jos lukemastaan voi löytää – edes potentiaalisia – yhteyksiä oman sukunsa historiaan. Brooksin kirja sai miettimään, miten rutto koettiin Suomessa, kuinka siitä selvisivät omat esivanhemmat. Vaikka kirjallisia todisteita ruttokuolemista ei voisikaan löytää, on selvää että tavalla tai toisella epidemia on itse kunkin sukua koskettanut.

“Mustaksi surmaksi” sanottu mustarottien ja niissä elävien kirppujen levittämä paiseruttoepidemia raivosi Euroopassa vuosina 1348-1351. Se tappoi 25 miljoonaa ihmistä, peräti noin neljänneksen Euroopan asukkaista. Pohjoismaista musta surma saavutti ensin Oslon. On arvioitu, että Englannin kautta tullut tauti vei jopa joka toisen norjalaisen hengen. Islantiin musta surma ennätti vasta 1400-luvun alussa ja pienellä saarella kuoli noin 60% väestöstä. On arveltu, että Ruotsissa musta surma jäi eurooppalaista keskiarvoa lievemmäksi. Siitä, kohtasivatko 1348-1351 eläneet suomalaiset esi-isämme mustan surman muuten kuin uutisten, huhupuheiden ja pelon muodossa, ei ole varmaa tietoa.

Tieto ja ihmiset liikkuivat ennenkin. Niin rutto kuin muutkin tartuntataudit tulivat Suomeen pääasiassa Tukholman ja Räävelin eli Tallinnan kautta. Myös sotaväki toi epätoivottuja tuliaisia.

Arno Forsiuksen Lääkärilehdessä 1993 julkaistun kirjoituksen mukaan Suomessa mahdollisesti oli paiseruttoa vuosina 1504-1505. Myös Mika Kallioinen on ansiokkaassa kirjassaan “Rutto ja rukous” tarkastellut tartuntatauteja esiteollisen ajan Suomessa.

Noin kymmenen vuotta ennen Englannin Eyamin tapahtumia rutto iski Suomeen uudelleen. Ensimmäiseksi tautia havaittiin Turussa vuoden 1657 heinäkuussa. Rutto levisi myös naapuripaikkakunnille Poriin, Huittisiin, Euraan, Kokemäelle ja Pöytyälle. Taudilta ei vältytty myöskään Pohjanmaalla, Savossa tai muualla Itä-Suomessa. Viipuriin rutto ehti jo saman vuoden syksyllä.

Seuraava – ja viimeiseksi jäänyt – ruttoepidemia koettiin Suomessa 1710-1711. Keski-Euroopasta lähtenyt rutto levisi Puolaan 1708. Siinä vaiheessa Ruotsin ja Suomen maaherrat saivat ohjeet karanteenista, puhdistuksista ja terveyspasseista, joiden avulla yritettiin rajoittaa matkustusta ja kauppatavaroiden tuloa tautialueilta.

Elokuussa 1709 Tukholman edustalle perustettiin karanteenipaikkoja ja karanteeniaika pidennettiin 40 päivään. Varotoimenpiteitä ei välttämättä aina noudatettu. Rutto eteni vääjäämättömästi.

Seuraavana kesänä rutto oli levinnyt Baltian rannikolle, myös Tallinnaan.

Helsinkiin rutto saapui ilmeisesti laivamatkustajien mukana elokuussa 1710. Helsingissä se vei lähes 1200 ihmistä, melkein puolet kaupunkilaisista. Kuolleet haudattiin Vanhan Kirkkopuiston alueelle, jota paikalliset yhä kutsuvat Ruttopuistoksi.

Turussa kuolleita oli 2000. Turun ja Helsingin lisäksi tautia esiintyi erityisesti eteläisen ja lounaisen Suomen rannikkokaupungeissa; Porvosssa, Tammisaaressa, Uudessakaupungissa, Raumalla ja Porissa.

On arvioitu, että vuosina 1710-1711 ruttoon kuoli Suomessa kaikkiaan 5000-10 000 ihmistä.

Tiedon tasosta riippuen ihmisillä ja viranomaisilla on eri aikoina ollut erilainen suhtautuminen tähän alun perin jyrsijöiden bakteerisairauteen. Tiedon tason noustessa tauti muuttui oman synnillisyyden vuoksi saadusta rangaistuksesta tai noitakeinoin istutetusta vitsauksesta proosalliseksi tartuntataudiksi, jonka torjumiseen ja parantamiseen oli hygienisiä ja lääketieteellisiä keinoja.

Näin ei tosin ole kaikkialla, vieläkään. Rutto voidaan parantaa antibiooteilla, jos hoito päästään aloittamaan ajoissa. Viimeksi ruttoepidemiasta uutisoitiin Madagaskarilla joulukuussa 2013. Viime vuoden aikana ruttoon kuoli saarella 60 ihmistä, mikä on korkeimpia lukuja maailmassa. Punaisen Ristin kansainvälinen komitea on varoittanut, että Madagaskarilla saattaa uhata ruttoepidemia.

Mitä kauemmas historiassa mennään ja mitä vähemmän taudeista tiedetään, sitä varmemmin niillä on taipumus myös henkisesti tappaa yhteisö ja sen yhteishenki. Englannin Eyamissa kävi toisin. Geraldine Brooksin kirja pohtii nykypäivänkin ihmiselle mitä ajankohtaisinta kysymystä tartuntataudeista, yksilön ja yhteisön suhtautumista sairastuneisiin ja sairastumisen mahdollisuuteen. Globalisoituvassa maailmassa, välimatkojen koko ajan lyhetessä,  erilaisten pandemioiden uhkakuvien noustessa uutisotsikoihin tuon tuosta, Brooksin esiin nostamat kysymykset ovat pohtimisen arvoisia. Historialla kun on taipumus toistaa itseään.