Category: Sukututkimus

Sukututkimus

Rullia ja rakuunoita

Regina RLeave a comment

Mieheni lomaili joskus 1970-luvulla Pohjois-Saksassa ja vieraili opiskelukaverinsa kanssa myös eräässä lapsiperheessa. Hän ihmetteli, miksi perheen lapset suorastaan kammoksuivat tulijoita. Säikyt lapset pysyttelivät piilossa koko vierailun ajan. Lopulta perheen äiti selitti anteeksipyydellen, että seudulla oli jo vanhastaan ollut tapana pelotella lapsia, että jos he eivät olleet kiltisti, hakkapeliitta tulee ja vie. Ilmeisesti 30-vuotisen sodan kaikuja. Suomalaissotilaat  olivat tehneet alueella ilmeisen vahvan vaikutuksen.

Ruotsi-Suomi kävi miltei yhtämittaista sota 1560-1721. Vasta tulossa olivat Pommerin sota 1757-1762, Ruotsin-Venäjän sota 1788-1790, Pommerin sota 1807 sekä Suomen sota 1808-1809. Kruunun riveihin tarvittiin jatkuvalla syötöllä myös pelottavia suomalaissotilaita. Ei siis ihme, että moni sukututkija löytää sukupuustaan yhden jos toisenkin sotilaan.

Heitä löytyy myös omasta sukupuustani.

Viimeisin lisä sukupuuhuni on jossain Pohjanmaalla noin 1692 syntynyt Carl Andersson Hellsten. Matti J. Kankaanpää on tutkinut Carlin sotilasuraa. Ruotsissa pidetyssä suomalaisten maarakuunoiden pääkatselmuksessa 6.7.1721 majurin eli Hämeen läänin komppaniaan on kirjattu 25-vuotias, nimismies Gabriel Lindin rakuuna Carl Hellsten, Paloisten rakuunatalon puolesta. Tässä vaiheessa Carlilla oli takanaan 3 palvelusvuotta.  Kankaanpää olettaa, että Carl/Kaarle olisi sodan melskeissä kulkeutunut Pohjanmaalta pakolaisten joukossa Ruotsiin ja värväytynyt siellä sotilaaksi. Myöhemmin Kymenkartanon läänin jalkaväkipataljoonan (entinen Viipurin läänin jalkaväkirykmentti) pääkatselmusrulla 11 vuodelta 1725 löytää Carl Hellstenin Ruokolahden komppaniasta, sotilasruodusta nro 53.

Tässä vaiheessa Carl oli jo ehtinyt naimisiin ruokolahtelaisen Elina Petterintytär Makkosen kanssa. Sittemmin talolliseksi tituleerattu äidinpuoleinen isopappani 7 polven takaa eli elämänsä iltaa Ruokolahdella ja kuoli siellä 1751.

Vaikka sotilasasiakirjat ovatkin yksi kattavimmista henkilöhistoriallisista lähteista, on sotilaiden tutkiminen mielestäni erityisen vaikeaa. Se tuppaa lähes lannistamaan aloittelevan sukututkijan. Lähteitä –  tässä tapauksessa erilaisia rullia – on siellä täällä ja tutkimiseen tarvitaan paljon erilaista taustatietoa. Kaikkea ei myöskään ole mikrofilmattu. Mikä signum? Mistä kyseinen mikrofilmirulla löytyy? Missä rykmentissä sotilas palveli? Militariaviidakko tuntuu tiheältä ja eksyttävältä.  Tiedoissani on suuria aukkoja varsinkin siinä, mihin sotiin esi-isäni ovat osallistuneet.

Joidenkin suhteen tieto on onneksi ollut jo valmiiksi olemassa. Yrjö Hormian Genos-artikkelissa (23,1952) Talonpoikaistuneita säätyläissukuja Säämingissä kerrotaan Munckeista ja myös heidän sotilasuristaan.

8 polven takainen isopappani, ratsutalollinen Henrik Andersson Munck osallistui Saksan sotaan 1639 Otto Bergin komppaniassa. Hän oli elossa vielä ainakin 1648, oli naimisissa Malin Laurintyttären kanssa ja asui viiden markan ratsutilalla Tuohisaaressa. Myös Henrikin veli, majoitusmestari Sigfrid Munck osallistui sotiin. Jollakin tavalla hän ansioitui  10-vuotisessa Venäjän-sodassa ja sai kuningas Kustaa Adolfilta 26.6.1613 päivätyllä kirjeellä rälssitilan Säämingin pitäjän Liistonsaaressa. Sigfridin sotilasura päättyi seuraavana vuonna, kun hän Audovon luona haavoittui vaikeasti oikeaan käteensä. Sigfrid vapautettiin palveluksesta. Majoitusmestari sai proosallisen, mutta eittämättä hyödyllisen läksiäislahjan;  kuusi aamia heiniä ja tynnyrin kauroja. Hän kuoli naimattomana 1635 tai 1636.

Paljon vähemmän tiedän Jämsän Kelhässä noin 1712 syntyneestä rakuuna Erich Simonsson Swanista. Tämä isopappani viiden polven takaa mainitaan pääkatselmuksessa vuonna 1734; syntynyt Jämsän pitäjässä, 22 vuotias suomalainen, naimaton, tienst. 3 vuotta.Erich avioitui kalvolalaisen Saara Tuomaantytär Puhkan kanssa ja kuoli nykypäivän mittakaavassa nuorena, vain vähän päälle 30-vuotiaana.

Paljon pidemmän elämän sai viidennen polven isopappani Henrik Simonsson Tallgren. Vuoden 1738 pääkatselmus toteaa rakuuna Henrik Tallgrenin olevan 25-vuotias ja syntyneen Janakkalan pitäjässä, Kaukolan kylässä. Saatuaan eron Kanungin rakuunan pestistä Henrik Tallgren muuttaa lampuodiksi Hurttalan Seppälään. Hän kuoli munuaisvaivoihin noin 70-vuotiaana.

En tiedä, oliko Tallgren sotilasnimi, paljon mahdollista.

Monet sellaisetkin, jotka eivät harrasta sukututkimusta sen sijaan helposti tunnistavat nimen Rask sotilasnimeksi. Suvussamme ensimmäisenä käytti tätä nimeä Henrik Tallgrenin poika, vuonna 1738 Hattulassa syntynyt Simon Henriksson.  Varamiesten värväyslyettelo 5. ja 6.2.1761 36 kertoo; Esitelty renki Simon Hendersson, 20-vuotias, syntynyt Hattulassa, hyväksytty.

Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmentin, Everstiluutnantin komppanian  katselmuksessa 7.9.1767 36. kuolleen Jacob Enbomin tilalle otettiin 19.5.1767 reservi, Simon Hindricsson Rask, 28-vuotias, ¼ vuotta palveluksessa, naimisissa, syntynyt Hämeessä. Simon, isopappani neljän polven takaa sai eron 15.6.1775. Tiedossani ei toistaiseksi ole, joutuiko Simon rakuunana koskaan ns. tositoimiin. Vuonna 1778 hän löytyy isäntänä Amundin talosta, joka sijaitsi aivan Hattulan vanhan kirkon vieressä heti kirkkomaan pohjoispuolella.

Sotilasnimistä on kirjoitettu paljon. On myös mietitty, minkä logiikan mukaan niitä annettiin; sattumanvaraisesti, ulkoisten ominaisuuksien tai ehkä käyttäytymisen perusteella. Joskus ne yksinkertaisesti periytyivät suoraan edeltäjältä. Koska Simonin edeltäjä oli Enbom, nimi Rask (nopea, reipas) tuli jostain muualta. Ehkä tässä esi-isässäni oli vähän tavanomaista enemmän virtaa? Vai omasiko rykmentin nimenantaja ilkikurisen huumorintajun ja ylensi Reippaaksi hieman hitaanpuoleisen rakuunan?

 

Sukututkimus

Regina Simonsdotter

Regina RLeave a comment

Niin kuin meillä kaikilla, minunkin sukupuussani on lukuisia arvoituksia. Kaikkein ärsyttävimpiä ja tarpeettomampia niistä ovat esiäidit, jotka aikanaan on kirjattu kirkonkirjoihin pelkällä etunimellä ja patronyymillä. Tämä on sitäkin ärsyttävämpää, jos kyse on Itä-Suomesta, jossa toisin kuin Länsi-Suomessa, sukunimien käytöllä on pitkät perinteet.

Näitä miesten tyttäriä on joskus todella vaikea löytää. Näin on varsinkin, jos etsii uudelle paikkakunnalle avioituneen naisen juuria. Niin monet Maria Mikontyttäret ja Valpuri Matintyttäret jäävät miehenkokoisen varjon taakse.  Miehen kuvaannollinen varjo levittäytyy tietysti myös mahdollisen sukunimen ylle, mutta ainakin sukunimen löytäminen voi auttaa tutkimusurakassa eteenpäin.  Askel askeleelta sukuaan tutkiva löytää uusia esivanhempia, niin miehiä kuin naisiakin.

Itseäni hykerryttää aivan erityisesti uusien esiäitien löytäminen.

Ei tarvitse olla feministi ymmärtääkseen äitilinjan merkityksen sukututkimuksessa. Riittää, kun on jonkun sortin realisti. Ihminen harvemmin voi olla täysin varma isästään, ei tietysti äidistäänkään, mutta vähän suuremmalla todennäköisyydellä kuitenkin.  Sanotaan, että äitilinjojen tutkimus on nousussa sukututkimuksessa.  Sitten piispa Terseruksen (1605-1678) ja Genealogia Sursillianan sanoisin, että jo on aikakin.

Äitilinjan merkitystä korostaa myös koko ajan kasvussa oleva DNA-pohjainen sukututkimus. Äitilinjaa tutkitaan solun mitokondrion DNA:ta tutkimalla. Mitokondriot vastaavat solun energiantuotannosta ja ne siirtyvät kuta kuinkin muuttumattomina äidiltä lapsille – niin pojille kuin tyttärillekin, mutta vain tyttäret jatkavat ketjua omille lapsilleen. Isä ei vaikuta tähän ketjuun millään tavalla.

Tytär saa mitokondriot aina äidiltään, joka on saanut ne omalta äidiltään, joka on saanut ne omalta äidiltään jne. Lopulta tätä ketjua seuraamalla päästään aina geneettiseen Eevaan, kaikkien nykynaisten yhteiseen esiäitiin asti. Tämä nainen eli Afrikassa 120 000-160 000 vuotta sitten.

Koska mitokondriot ajan saatossa säilyvät lähes muuttumattomina, on se vallan erinomainen ja lahjomaton tapa seurata suoraa äitilinjaa.

Huhtikuussa 2012 kirjoitin Suomen sukututkimusseuran blogissa Prinsessapäiväkirjat äitini erikoisesta haploryhmästä. Harvinainen Z1a1a on sama kuin Birger jaarlin nuorimmalla pojalla Erikillä ja hänen äidillään, Ruotsin prinsessa Ingeborg Eriksdotterilla (n. 1212-n. 1254)

Totta kai moinen kiinnosti. Lähdin tutkimaan äitilinjaani perinteisen sukututkimuksen keinoin. Kaikki meni hienosti aina 1700-luvun alkuun saakka. Siellä vastaani tuli Antreassa asunut Regina Simonsdotter.

Tästä kaimastani on tullut elämääni hiertävä mysteerio. Tiedän Reginan eläneen Antreassa torppari Pekka Pekanpoika Ryhäsen vaimona, tiedän hänen lastensa nimet ja tiedän, että hän kuoli vuonna 1805.

Reginan syntymäpaikasta tai vanhemmista en sen sijaan tiedä mitään. Hän on syntynyt joskus vuosien 1724-1735 välillä. Mahdollista ja todennäköistä on, että hän on tullut Karjalaan jostain muualta.

Karjalainen torppa on kaukana Ruotsin hoveista. Matkaa Reginasta Ingeborgiin on noin 500 vuotta. Historiassa se on äärimmäisen lyhyt aika.  Reginalla ja Ingeborgilla ei päällisin puolin näytä olevan mitään yhteistä. Heillä on kuitenkin varmuudella yhteinen esiäiti paljon lähempänä kuin geneettisessä Eevassa. Sen kertoo Z1a1a:n luoneen mutaation nuoruus. Haploryhmän on arvioitu olevan vain noin 1 000 vuotta vanha.

Z1a1a yhdistää Ingeborg Eriksdotterin, Regina Simonsdotterin ja minut. Yhteinen geneettinen perimä saattaa olla seikka, joka jonakin päivänä vie minut Reginan juurille. Tämä itsepintaisesti salaisuutensa säilyttävä nainen on nimittäin alkanut kiinnostaa minua omana itsenään, ohi ja yli Ingeborgin ja hänen siniveristen esiäitiensä.

Ehkä jonakin päivänä monien sukututkijoiden toivoma tutkimusapulainen nimeltään Onnekas Sattuma vie minut Regina Simonsdotterin juurille.

Ja omille juurilleni, totta kai. Siihen saakka Regina on Simonin tai Simon omaisuutta.

 

 

 

 

 

 

2

Sukututkimus

Isoisää etsimässä

Regina RLeave a comment

Olen viime päivinä ajatellut Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta. Paha äitipuoli määrää isän viemään sisarukset synkkään metsään ja neuvokkaat sisarukset  tiputtelevat reitilleen leivänpalasia löytääkseen takaisin kotiin.

Olen itsekin päätynyt metsään, en tosin synkkään. Metsäni on täynnä vehreitä, voimakkaita, eri suuntaan haarautuvia puita. Sukupuita. Olen harrastanut mahdollisuuksieni mukaan sukututkimusta nyt muutaman vuoden ajan. Joissakin sukuhaaroissa olen päässyt aina 1500-luvulle saakka.

Siihen mahtuu mahdoton määrä ihmiskohtaloita, sukunimiä, sukuhaaroja.

Etenin vauhdilla ja ahneesti historiakirjoissa viskoen jälkeeni omia leivänpalojani, päätin syventyä yksittäisiin ihmisiin sitten päästyäni perille – jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan. Mielikuvissani tuo paikka muistutti vähän Fanny ja Alexander—elokuvan salia, jossa iso ja eloisa suku viettää yhdessä joulua.

Puuni näyttää haaraiselta ja komealta. Ainut ongelma siinä on, etten osaa päättää, mille oksalle hypähtäisin nyt, kun työ on jo kohtalaisen pitkällä. Eihän sukututkimus tietenkään koskaan valmistu, mutta monessa suvussa on yksinkertaisesti tullut seinä vastaan.

Minulle sukututkimus oli alusta asti kuin viinit; mitä vanhempaa, sen parempi. En ollut niinkään kiinnostunut aivan lähihistoriasta, vaan janosin tietoa mahdollisimman kaukaisista esi-isistä ja -äideistä. Nyt kun olen päässyt kurkistamaan kauas keskiajalle saakka, olen palaamassa omia leivänpalojani seuraten lähemmäs kotia.

Puustani nimittäin puuttuu yksi oleellinen haara. Äitini syntyi Viipurissa 1922 saamatta koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli. Tämä oli henkilökohtainen tragedia, joka varjosti äidin koko elämää.  Voin kuvitella, että tunne muistuttaa hetkittäin ahtaan paikan kammoa; sitä on suljettu pimeyteen ja tietämättömyyteen.

Tunnen sen itsessänikin. Puuttuuhan minultakin yksi isoisä ja sen mukana kokonaisia sukuhaaroja ihmisiä, joiden ominaisuuksia, sairauksia tai luonteenpiirteitä olen saattanut periä. En pysty edes kuvittelemaan, miten tämän kokevat ihmiset, jotka eivät tiedä kumpaakaan vanhempaansa.

Turhaan ei sanota, että tieto on valtaa, valtaa oman minän ja kohtalon yli. Sanonta voisi kuulua myös, että tieto on turvaa. Se ettei tiedä, tuntuu kuin olisi tullut tyhjästä, pudonnut maanpinnalle kuin pieni kivi avaruudesta, kiertoradan ja satunnaisen yhteentörmäyksen voimasta.

Anteeksi runollisuuteni. Mutta uskon, että näin edesmennyt äitikin sen koki, syvällä sisimmässään. Ulkoisesti kaikki oli varmaan paljon proosallisempaa. Epämääräinen häpeä ei varmaan ollut äidille tai muille sen aikaisille isättömille lapsille se vierain tunne. Vaikka mummon uusi mies myöhemmin adoptoi äidin ja tämän sisarukset, avioliiton ulkopuolella ei ollut mukava syntyä vielä 1920-luvullakaan. Äpärä oli äpärä, vaikka hänellä olisikin ollut kauniit vaaleat kiharat.

Toivon, että meedioita oikeasti olisi olemassa. Haluaisin nimittäin yhteyden mummuuni. Olisi niin paljon kysyttävää.  Aivan ensimmäiseksi kysyisin häneltä, miksi ihmeessä hän ei koskaan kertonut äidilleni, kuka tämän isä oli.

Haluaisin ymmärtää. Haluaisin tietää.

Vaikka sen tiedän, että entisajan naiset elivät meihin verrattuna monessa mielessä kovaa elämää. Toisen ihmisen syitä ja ratkaisuja on mahdoton tietää tai ymmärtää. Sen on tässä vaiheessa riitettävä minulle tiedoksi.

Heinäkuussa aiomme mennä kahden siskoni kanssa etsimään isoisää Mikkelin maakunta-arkistoon. Tehtävä on luultavasti toivoton, mutta reissu on tehtävä siitä huolimatta. Etsintää ei helpota, että talvisota tuhosi Viipurin kaupunkiseurakunnan rippikirjat vuosilta 1849-1930. Huonosti kävi myös syntyneiden luetteloille 1900-1939.

Onneksi pidämme kaikki kolme dekkareista, koska tämä jos mikä menee salapoliisintyöksi. Missä mummu asui 1921? Asuinpaikoista saatamme löytää tietoa henkikirjoista. Missä äidin äiti oli työssä vuotta ennen äidin syntymää? Ammatista riippuu, löytyykö työpaikasta tarkempia tietoja. Tiedän, että ainakin jossain vaiheessa mummu oli töissä Viipurin satamassa sukeltajien pukijana. Tämä työ jos mikä herättää heti kirjailijan mielikuvituksen.

Tietääkseni kukaan ei koskaan tunnustanut isyyttä.  Mutta jos elatusasia tai isyyden tunnustaminen ylipäänsä joskus on ollut esillä oikeudessa, nämä tiedot meidän kai on mahdollista löytää.  Lastenvalvojien asiakirjoja ei 1920-luvun osalta valitettavasti ole säilynyt. Tuohon aikaanhan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten nimiä koottiin erityisen arkistoon. Ehkä sieltä olisi löytynyt mahdollinen viittaus myös lapsen isään?

Monet leivänmuruset ovat siis historian myllerryksissä kadonneet.  Voi hyvin olla, että meidän on mahdotonta päästä perille, löytää isoisämme. Mutta mikäänhän ei estä – eikä voisikaan estää – meitä yrittämästä.

 

Historia · Sukututkimus

Suomalainen prinsessa

Regina RLeave a comment

Viime aikoina on kohistu Ruotsin uudesta prinsessasta, Värmlannin herttuatar Sofia Hellqvististä, jonka äidinpuoleiset juuret juontavat 1600-luvun Östmarkin metsäsuomalaisiin. Sofia ei kuitenkaan ole ainut suomalaissyntyinen prinsessa. 

Meillä on myös yksi ehtasuomalainen prinsessa, Helsingissä vuonna 1850 syntynyt Ebba Luisa Charlotta Lavonius. Vuonna 1889 Ebba lähti sukuloimaan Wiesbadeniin ja loppu on historiaa. Jo ikäneitona pidetty 39-vuotias Ebba tapasi prinssin.  

ebba
Ebba Lavonius

Samana vuonna hän avioitui saksalaisen keisarisuvun jäsenen, Solms-Braunfelsin prinssi Albrecht Friedrich Ernst Bernhard Wilhelm Marian kanssa. Wiesbadenissa vietettyjen häiden jälkeen Ebba Lavoniuksenkin nimikirjoitus alkoi vaatia hieman enemmän aikaa. Ebba Lavoniuksesta tuli prinsessa Ebba zu Solms-Braunfels.

Pariskunta asettui asumaan Braunfelsin linnaan, joka sijaitsee 50 kilometriä Frankfurtista luoteeseen. Terävätornisessa linnassa Ebban on täytynyt tuntea elävänsä -kirjaimellisesti – prinsessasatua.

Vaikka eivät Ebban omatkaan lähtökohdat olleet siitä vaatimattomimmasta päästä. Hänen vanhempansa olivat Oulun läänin maaherra Alexander Lavonius ja Sofia Rosina Lavonius, os Haartman.  Alexander Lavonius aateloitiin vuonna 1855.

Savoon päin menevät Sofian lisäksi Ebba-prinsessankin juuret; Lavonius-suvun varhaisin tunnettu edustaja on Säämingin kappalainen Jordanus Lavonius (n.1677-1735)

Ulkoisesti Ebba oli satujen prinsessa-ainesta; hän oli vaalea ja katseli maailmaa orvokinsinisin silmin. Luonteeltaan hän oli kuitenkin siinä määrin voimakas ja määrätietoinen, että ystävät kutsuivat häntä enteellisesti “kelkkamäen prinsessaksi.”  Lavoniusten tyttäret saivat hyvän kasvatuksen, Ebbakin oli Oulun Naisväenyhdistyksen koulun lisäksi opiskellut myös ulkomailla.

Hyppy saksalaisprinsessaksi oli kaikesta koetusta kansainvälisyydestä huolimatta suomalaiselle aatelistytölle kuitenkin huima.

Uutiset helmikuun manifestista ja Suomessa 1899 alkaneesta sortokaudesta saavuttivat myös Braunfelsin linnan. Ebba ja Albrecht ottivat Suomen asian omakseen. He niin sanotusti lobbasivat Saksan hallitsevia piirejä ja eurooppalaisia hallitsijahuoneita Suomen tapahtumista.

Sadut päättyvät, niin tämäkin.

Prinssi Albrecht kuoli maaliskuussa 1901. Prinsessa Ebba muutti Roomaan, jossa asui kälynsä prinsessa Elisabethin kanssa. Ebba myös kääntyi katolilaisuuteen.

Ensimmäinen maailmansota oli tragedia myös Ebballe. Saksalaisena prinsessana hän oli äkkiä vihollismaassa. Hän lähti Ruotsiin, jossa asui sinne muuttanaiden sisariensa luona muutaman vuoden ajan.

Roomaan Ebba palasi 1922. 

Sinne hän tuotatti suomalaisia herkkujaan,  piparkakkuja ja näkkileipää. Eristäytynyt Ebba viihtyi Villa Borghesen puistossa, jossa hänen lempipaikkansa oli puiston ainoan kuusen varjossa.  Hän sanoi puun muistuttavan häntä kaukaisesta kotimaasta.

Prinsessa Ebba zu Solms-Braunfels kuoli heinäkuussa 1927. Hänet haudattiin Braunfelsin linnan hautakappeliin, puolisonsa viereen. Itse linnassa enää yksi muotokuva muistuttaa prinsessaksi tulleesta suomalaistytöstä.