Viisikymppisenä alkaa huomata, miten aika alkaa oheta, käydä vähiin. Ihan kaikkea ei enää ehdi tehdä. Ammatinvaihto alkaa olla siinä ja siinä, talonrakennus ei tunnu viisaalta ja tiedät musertavan varmasti, ettet koskaan tule tanssimaan baletissa ensitanssijana. Tanssi ylipäänsä, missään, tekee tiukahkoa.
Mutta varsinkin alat miettiä tarkemmin, mitä luet. Alat olla jo sen verran terveen piittaamaton, että jos joku kirja pistää hanttiin – niin antaa sitten olla. Ne ovat kohtaamisia, joita ei ole tarkoitettu sinulle. Ei ole väliä, onko kyse ns merkkiteoksesta, klassikosta, ajankohdan hottiksesta tai kirjahyllyssä pölyttyvästä kirjasta, jonka olet itsellesi luvannut lukea.
Mikään ei ole pyhää. Eivät edes kirjat.
Prahan kalmisto, Umberto Eco
Jätin kirjan sivulla 294. Sekava. Kuka todella oli väärentäjä ja vakooja, Simone Simonini? Oliko hän sama herra kuin apotti Dalla Piccola? Kohta 300 sivua mennyt, eikä tolkkua löydy. Kumpi ja Kampi tappeli, Kumpi voitti. Tässä tapauksessa ei kukaan. Ei kirjailija, kirja eikä varsinkaan lukija.
Mikael Hakim, Mika Waltari
Kuinka tyhmä mies saa olla? Vaikka Mikael Hakimia kuvataan älykkönä ja selviytyjänä, Giulia-vaimo pyörittää ja pettää miestä mennen tullen. Kuka sellaista kestää lukea?
Ehkä tästä samasta syystä en koskaan innostunut Aku Ankastakaan. Myös Mikael kärsii Aku-syndroomasta; kaikki menee aina taatusti päin mäntyä. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.
(Huomautus vuosia myöhemmin; luin minä Mikael Hakimin sittenkin siinä vaiheessa kun olin unohtanut inhoni Giuliaa kohtaan. Jokainen tyylillään. Jos mies on tyhmä, syyttäköön itseään.)
Saatana saapuu Moskovaan, Mihail Bulgakov
Kun ei iske, niin ei iske. Olkoon vaan klassikko.
Jeanne d´Arcin lyhyt toiveikas elämä, Hannu Mäkelä
Rakastan fiktiota ja arvostan suuresti faktoja. Mutta en oikein kestä niiden sekoittumista samassa kirjallisessa tuotteessa. Se on vähän sama kuin tillilihaa söisi; eivät ne vain kuulu yhteen.
Regina Rask 