Viime aikoina on erityisesti Hämeen Rengossa kohistu susista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin on Etelä-Hämeessä nyt pysyvä susilauma. Vajaan kymmenen suden lauma on liikkunut Rengon kirkonkylän liepeillä.  Viime vuonna laumaan syntyi pentue.

Nyt on Rengon laumasta ammuttu poikkeusluvin kaksi urossutta. Metsästäjien mielestä metsän riista kuuluu metsästäjille, ei susille.

Susikeskustelu Suomessa on sen verran kiihkeää, etten pitkällä kepilläkään suostu ottamaan kantaa siihen, onko susia nyt Suomessa liikaa tai liian vähän. Historiakirjoja selatessa ei kuitenkaan voi olla tekemättä sitä huomiota, että vielä vaikkapa 1800-luvulla susiin liittyvät luvut olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä.  1800-luvun aikana  arvioidaan suden tappaneen 77 ihmistä. Vuoden 1882 jälkeen ei susi tiettävästi ole ihmistä tappanut tai vahingoittanut. Sukua tutkiessa en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka olisi onnettomin seurauksin joutunut nokakkain hukan kanssa.  Tapauksia tietenkin on. Talvisin sudet liikkuivat suurissa parinkymmenenkin yksilön laumoissa, nuuskivat salomökkien nurkkia, söivät koiria ja ahdistelivat matkamiehiä.

Jos nykypäivänä surraan peuran, hirven ja muiden pienpetojen päätymistä suden suuhun metsästäjien pakastimien sijaan, olivat hukan 1800-luvulla kotieläimille tuottamat vahingot vielä melkoiset.

”Metsissä väijyi karhu ja susi karjaa, ja sen vuoksi usein naapuritalot tai kyläkunta palkkasi yhteisen paimenen. Monille seuduilla emäntä teki tehoisia taikoja karjaa laitumelle laskettaessa, jotta pedot eivät siihen pystyisi, mutta silti niiden saaliiksi joutui paljon elukoita. ”  (K.V. Kaukovalta, Hämeen läänin historia 1, 1931)

Vuosina 1845-47 Hämeen läänissä joutui petojen (karhujen ja susien) saaliiksi 100 hevosta, 150 lehmää , yli 100 nuorta karjaa, yli 850 lammasta, 120 sikaa ja lähes 100 vuohta. Lähellä Hämeenlinnaa, Hattelmalan kylässä, vuonna 1860 sudet raatelivat 19 kotieläintä ja samana vuonna Längelmäellä 42 lehmää sekä ”hevosia ja pikku karjaa.” Vuosina 1851-55 sudet ja karhut surmasivat neljässä vuodessa lähes 1500 lammasta ja melkein 700 lehmää.

Petoeläinten aiheuttamat vahingot olivat tuntuvia. Ei siis ihme, että joka pitäjässä oli susivouti, jonka tehtävänä oli pitää petoeläimet kurissa. Erityinen sudenajojen asiantuntija oli Pusulan nimismies Jaakko Johan Malmstedt. Syyskuussa 1838 pidettiin Hämeenlinnan lähellä Hakalan torpan luona suuri yleisharjoitus, jonne maaherra oli komentanut kaikki läänit susivoudit. Siellä itse nimismies Malmstedt kahden susi-ja karhuverkon avulla demonstroi, kuinka niitä petojahdissa parhaiten hyödynnettiin.

Susivoudit eivät saaneet aikaan toivottuja tuloksia. Vielä 1860 sudet eivät olleet Hämeen läänissä edes vähenemässä, vaikka vuosina 1856-60 niitä tapettiin lähes 400. Seuraavina viitenä vuotena tapettujen susien määrä oli noussut yli 500:n.

Lain mukaan tuli joka manttaalin ylläpitää yhteistä susiverkkoa. Joka miehen oli pitäjittäin tai kihlakunnittain lähdettävä sudenajoon, jos susivouti lähetti viestikapulan talosta taloon kiertämään. Kylät oli myös 1734 peräisin olevalla lailla velvoitettu pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia. Susia pyydystettiin myös esimerkiksi myrkyin ja raudoin.

Yritystä siis oli, vaikka susivoutien toimintaa yleisesti moitittiinkin. Totta puhuen, susijahteja oli monenlaisia. ”Hämäläisen” kirjeenvaihtaja kuvaili Hattulassa vuonna 1860 järjestettyä sudenajoa seuraavasti:

”Nykyisin pidettiin täällä suden ajo, joka kumminkin kävi niin onnellisesti että usiat ihmiset näkivät suden, joka aivan verkan ja levollisesti kenenkään häiritsemättä käveli ajahain ohitse; sillä useimmilla ajajoista ei ollut pyssyjä eikä muita aseita. Ilman mitään järjestystä kuljeskeltiin pitkin polkuja mihin kukin luuli parhaiten sopivan. Matkailivat kaikessa hiljaisuudessa pitkin maantietä nähdäksensä tätä kummitusta, mutta väsyivät pian ja poikkesivat sisään hyväntahtoisen  pitäjäläisen luo, jossa panivat toimeen virvoituksia. Tässä hupaisessa seurassa oli nähtävänä, että krouvarit ovat suuremmassa arvossa kuin sudet.”