Olen viime päivinä ajatellut Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta. Paha äitipuoli määrää isän viemään sisarukset synkkään metsään ja neuvokkaat sisarukset  tiputtelevat reitilleen leivänpalasia löytääkseen takaisin kotiin.

Olen itsekin päätynyt metsään, en tosin synkkään. Metsäni on täynnä vehreitä, voimakkaita, eri suuntaan haarautuvia puita. Sukupuita. Olen harrastanut mahdollisuuksieni mukaan sukututkimusta nyt muutaman vuoden ajan. Joissakin sukuhaaroissa olen päässyt aina 1500-luvulle saakka.

Siihen mahtuu mahdoton määrä ihmiskohtaloita, sukunimiä, sukuhaaroja.

Etenin vauhdilla ja ahneesti historiakirjoissa viskoen jälkeeni omia leivänpalojani, päätin syventyä yksittäisiin ihmisiin sitten päästyäni perille – jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan. Mielikuvissani tuo paikka muistutti vähän Fanny ja Alexander—elokuvan salia, jossa iso ja eloisa suku viettää yhdessä joulua.

Puuni näyttää haaraiselta ja komealta. Ainut ongelma siinä on, etten osaa päättää, mille oksalle hypähtäisin nyt, kun työ on jo kohtalaisen pitkällä. Eihän sukututkimus tietenkään koskaan valmistu, mutta monessa suvussa on yksinkertaisesti tullut seinä vastaan.

Minulle sukututkimus oli alusta asti kuin viinit; mitä vanhempaa, sen parempi. En ollut niinkään kiinnostunut aivan lähihistoriasta, vaan janosin tietoa mahdollisimman kaukaisista esi-isistä ja -äideistä. Nyt kun olen päässyt kurkistamaan kauas keskiajalle saakka, olen palaamassa omia leivänpalojani seuraten lähemmäs kotia.

Puustani nimittäin puuttuu yksi oleellinen haara. Äitini syntyi Viipurissa 1922 saamatta koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli. Tämä oli henkilökohtainen tragedia, joka varjosti äidin koko elämää.  Voin kuvitella, että tunne muistuttaa hetkittäin ahtaan paikan kammoa; sitä on suljettu pimeyteen ja tietämättömyyteen.

Tunnen sen itsessänikin. Puuttuuhan minultakin yksi isoisä ja sen mukana kokonaisia sukuhaaroja ihmisiä, joiden ominaisuuksia, sairauksia tai luonteenpiirteitä olen saattanut periä. En pysty edes kuvittelemaan, miten tämän kokevat ihmiset, jotka eivät tiedä kumpaakaan vanhempaansa.

Turhaan ei sanota, että tieto on valtaa, valtaa oman minän ja kohtalon yli. Sanonta voisi kuulua myös, että tieto on turvaa. Se ettei tiedä, tuntuu kuin olisi tullut tyhjästä, pudonnut maanpinnalle kuin pieni kivi avaruudesta, kiertoradan ja satunnaisen yhteentörmäyksen voimasta.

Anteeksi runollisuuteni. Mutta uskon, että näin edesmennyt äitikin sen koki, syvällä sisimmässään. Ulkoisesti kaikki oli varmaan paljon proosallisempaa. Epämääräinen häpeä ei varmaan ollut äidille tai muille sen aikaisille isättömille lapsille se vierain tunne. Vaikka mummon uusi mies myöhemmin adoptoi äidin ja tämän sisarukset, avioliiton ulkopuolella ei ollut mukava syntyä vielä 1920-luvullakaan. Äpärä oli äpärä, vaikka hänellä olisikin ollut kauniit vaaleat kiharat.

Toivon, että meedioita oikeasti olisi olemassa. Haluaisin nimittäin yhteyden mummuuni. Olisi niin paljon kysyttävää.  Aivan ensimmäiseksi kysyisin häneltä, miksi ihmeessä hän ei koskaan kertonut äidilleni, kuka tämän isä oli.

Haluaisin ymmärtää. Haluaisin tietää.

Vaikka sen tiedän, että entisajan naiset elivät meihin verrattuna monessa mielessä kovaa elämää. Toisen ihmisen syitä ja ratkaisuja on mahdoton tietää tai ymmärtää. Sen on tässä vaiheessa riitettävä minulle tiedoksi.

Heinäkuussa aiomme mennä kahden siskoni kanssa etsimään isoisää Mikkelin maakunta-arkistoon. Tehtävä on luultavasti toivoton, mutta reissu on tehtävä siitä huolimatta. Etsintää ei helpota, että talvisota tuhosi Viipurin kaupunkiseurakunnan rippikirjat vuosilta 1849-1930. Huonosti kävi myös syntyneiden luetteloille 1900-1939.

Onneksi pidämme kaikki kolme dekkareista, koska tämä jos mikä menee salapoliisintyöksi. Missä mummu asui 1921? Asuinpaikoista saatamme löytää tietoa henkikirjoista. Missä äidin äiti oli työssä vuotta ennen äidin syntymää? Ammatista riippuu, löytyykö työpaikasta tarkempia tietoja. Tiedän, että ainakin jossain vaiheessa mummu oli töissä Viipurin satamassa sukeltajien pukijana. Tämä työ jos mikä herättää heti kirjailijan mielikuvituksen.

Tietääkseni kukaan ei koskaan tunnustanut isyyttä.  Mutta jos elatusasia tai isyyden tunnustaminen ylipäänsä joskus on ollut esillä oikeudessa, nämä tiedot meidän kai on mahdollista löytää.  Lastenvalvojien asiakirjoja ei 1920-luvun osalta valitettavasti ole säilynyt. Tuohon aikaanhan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten nimiä koottiin erityisen arkistoon. Ehkä sieltä olisi löytynyt mahdollinen viittaus myös lapsen isään?

Monet leivänmuruset ovat siis historian myllerryksissä kadonneet.  Voi hyvin olla, että meidän on mahdotonta päästä perille, löytää isoisämme. Mutta mikäänhän ei estä – eikä voisikaan estää – meitä yrittämästä.