”…tiensyrjällä tassutteli koirineen rivi suomalaisia, joiden otsaan oli poltettu raudalla merkki, että heidät oli kastettu väkivallalla ja tuotu maahan viimeisen ristiretken aikana.”
Tällainen mielenkiintoinen maininta tuli vastaani ruotsalaisen Verner von Heidenstamin romaanissa Folkungien suku. Yrjö Kaijärven suomentamana kirja ilmestyi vuonna 1937, ruotsinkielinen alkuteos 1905-1907. Maininta suomalaisorjista sisältyy Nobel-palkitun ruotsalaiskirjailijan kaksiosaisen romaanin jälkimmäiseen osaan Bjälbon perintö, joka punoutuu historiallisten henkilöiden ympärille.
Romaanin suomalaisorjat tassuttelevat Ruotsissa aikana, jolloin Birger jaarli jo on tehnyt toisen ristiretken Suomeen eli 1200-luvun puolivälin jälkeen. Ei kai olisi mikään yllätys, vaikka jaarlin mukana olisi lähtenyt Ruotsiin edullista työvoimaa?
Vaikka minkään ei kai enää pitäisi historiassa hämmentää, maininta suomalaisorjista tuntuu kieltämättä haljulta.
Tiedot Suomeen kohdistuneesta orjakaupasta olivat hataria aina viime vuosiin saakka, kunnes professori Jukka Korpelan tutki suomalaisorjien myyntiä ulkomaille 1100-1500-luvuilla. Korpela selvitti suomalaisorjien kohtaloita venäläisten kronikoista, sotakirjoituksista sekä orjakauppakeskusten kirjanpidoista. Ensimmäiset merkinnät orjakaupasta olivat viikingeiltä 1100-luvulta. Erityisen haluttuja olivat vaaleahiuksiset, sinisilmäiset lapset. Heidät kuljetettiin useimmiten Novgorodiin ja Volga-joen varrelle Kazaniin. Korpelan mukaan he päätyivät usein jonkinlaisiksi luksusorjiksi Välimerelle, Keski-Aasiaan tai Lähi-itään. Vielä 1560-luvulla tataarit veivät joitain satoja suomalaisia.
Jos viikingit kaappasivat suomalaisia orjiksi 1100-luvulla, ei kai pitäisi olla minkään sortin yllätys, että suomalaisorjia löytyy myös länsinaapuristamme, uudesta emämaastamme 1200-luvulla. Heidenstamin kirja on tietysti suurelta osin fiktiivinen romaani. Tiedon suomalaisorjista Ruotsissa allekirjoittaa kuitenkin ainakin ruotsalainen keskiajan tutkija Adolf Schuck. Hänen mukaansa suuri osa Upplannin orjista varhaiskeskiajan vaihteessa oli suomalaisia ja itäbaltteja.
Mutta jatketaanpa tassuttelua suomalaisorjien kanssa.
”He tarkkasivat huolellisesti puita ja kuiskivat toisilleen, sillä he voivat nähdä mäntyjen väristä, kulkiko maan alla malmisuonia.”
Suomalaisia pidettiin perinteisesti jonkin sortin noitina, joilla oli valta varsinkin sään yli. Suomalaiset nostattivat tuulen ja myrskyn. Maininta esi-isiemme erinomaisista kyvyistä kaivostoiminnassa oli minulle uusi tieto.
”Niin, heidän tarvitsi vain painaa korvansa harmaata vuorta vasten kuullakseen ilkeän kirskunan sanovan heille, mistä piti rouhia. He olivat myös taitavimmat särkemään tulella kallion päästäkseen käsiksi rautaan.”
Orjuus herättää vääjäämättä filosofisia kysymyksiä. Kuka ylipäänsä oli orja ja kuka vapaa? Varsinkin menneinä aikoina orjuus oli veteen piirretty viiva. Yksilönvapaus oli vähissä. Rahvas oli joka tapauksessa kuninkaan alamainen ilman veto-oikeutta.
Professori Jukka Korpela nostaa esimerkiksi tästä suomalaisten muuton Ruotsin metsäalueille. Hänen mukaansa muutot eivät suinkaan olleet vapaaehtoisia. Hyvänä taloudenpitäjänä kuningas Kustaa Vaasa tilasi voudeiltaan työvoimaa Ruotsiin.
Suomalaisten soveltuvuus kaivosalalle oli käsitys, jonka myös Kustaa Vaasa allekirjoitti. Hän kehotti voutejaan hankkimaan ruotsalaisiin kaivoksiin mahdollisimman paljon suomalaisia, koska he sinne niin hyvin sopivat.
Regina Rask 