Tag: Joroinen

Sukututkimus

Gunilla Porthana

Regina RLeave a comment

En tiedä kuinka moni sukututkija harrastaa dekkarien lukemista. Itselläni ei juuri ole ollut siihen tarvetta. Tuntuu, että tämä harrastus tarjoaa samat elementit. Kuka, kenen kanssa ja missä. Kuka kuoli ja milloin, mistä syystä.  Piiloleikit ja palapeliarvoitukset ovat tässä harrastuksessa taattuja.

Yksi omista arvoituksistani on esiäitini Gunilla Porthana.

Monissa sukupuissa Gunilla esiintyy yhtenä Joroisten kirkkoherran Sigfrid Gustavsson Porthanuksen (n. 1634 – 1693)  lapsena.

Ongelma vain on se, että Gunillaan on yhdistetty myös patronyymi Andersdotter.

Olisiko itsensä kirkkoherran tyttärelle vahingossa laitettu väärä patronyymi? Kaikenlaistahan kirkonkirjoihin on vuosisatojen mittaan epähuomiossa kirjattu tai jätetty kirjaamatta, mutta tässä tapauksessa virhe ei oikein tunnu uskottavalta.

Olen siis alusta saakka ollut taipuvainen uskomaan, että Gunillan isä oikeasti oli Anders eikä suinkaan Sigfrid.

Teoriani on ollut se, että Gunilla on jonkun sukulaisen lapsi, joka syystä tai toisesta on elänyt kasvattityttärenä Joroisten kirkkoherran perheessä.

En kuitenkaan onnistunut löytämään sopivaa Andersia koko laajasta Porthanien suvusta.

Sigfrid Porthanus toimi sotapappina ja joutui sotavankeuteen Puolassa. Vapauduttuaan hän aloitti Juvan kappalaisena 1666 ja Joroisten kirkkoherrana 1676.  Sigfrid avioitui myös pappisperheestä tulevan, Viitasaarella syntyneen Maria Henriksdotter Kockoniuksen kanssa.

He saivat seuraavat lapset : Johan, Henricus (Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin isoisä) sekä Prudentia.

Ja Gunillan, kysymysmerkillä.

Axel Bergholmin toimittamasta Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja, osasta 2, löysin vihdoin tiedonjyvän, joka kenties voisi valaista Gunillan sukujuuria.

Komealta kalskahtavan Porthanien suvun esi-isä oli ehta viipurilainen kauppias Gustav Pentinpoika Purtanen (syntynyt noin 1590 Viipurissa.)  Purtanen/Porthanusten perään Bergholm on kirjannut Purthanusten sukuhaaran, jonka hän arvelee olevan samaa sukua kuin nuo kuuluisammat Porthanit. Myös Purthanusten suku on Viipurista ja alunperin kauppiaita.

Bergholm kirjaa heitä seuraavasti:

-Per Purtan, porvari Viipurissa (1540-1572)

Hänen poikansa oli  -Hans Pietarinpoika Purtan, omasi talon Viipurissa 1578, kuninkaallisen majesteetin palvelija 1573-1583, sitten vouti Savossa, asui 1590-1597, kaupunginkirjuri siellä 1600-1604. Hänen poikansa oli todennäköisesti

-Johannes Johannis Purthanus , kirkkoherra Koivistossa 1609, kuoli 1652. Puoliso Karin Henrikintytär, kuoli 1652.

Heidän lapsiaan (ja nyt päästään minun kannaltani asiaan:)

-Anders, furiiri (1658)

Furiirit olivat aliupseereita, jotka huolehtivat sotaväen majoituksesta ja muonituksesta.

Kenties haluan vain kuvitella, mutta mielestäni yhtymäkohtia Anders Purthanuksen ja Sigfrid Porthanuksen välillä löytyy sopivasti.

Ehkä he olivat kaukaisia serkkuja, jotka tapasivat viimeistään Puolan taistelukentillä? Ehkä he olivat tuttuja jo sitä ennen, pyörineet pikkupoikina samoissa pappiloissa?  Ehkä Anders oli leski, jolle furiirin liikkuva työ ja tyttärestä huolehtiminen osoittautuivat mahdottomaksi yhtälöksi ja Sigfridin vakaa elämä Joroisten kirkkoherrana tarjosi ratkaisun?

Monista dekkareista tulee sarja, johon onneton lukija liimautuu pitkiksi ajoiksi. Pelkään pahoin, että Gunillan, Sigfridin ja Andersin arvoituksesta tulee oma –vähintäänkin – trilogiani.

 

Sukututkimus

Kolme tynnyriä ruista

Regina RLeave a comment
Juuri silloin, kun luulee olevansa lopullisesti eksynyt, onkin usein perillä.
Kun on Suomen lisäksi asunut viidessä maassa ja juuret kotimaassakin kiemurtelevat maan melkein jokaisessa läänissä, on joskus vaikea mieltää mistä on kotoisin tai minne kuuluu.  Hajonta vain on liian suurta.
Kun lapset olivat pieniä, asuimme Helsingissä ja halusimme löytää kesäpaikan, jossa he saisivat mielensä mukaan juosta, huutaa ja myllätä. Haitaksi ei olisi sekään, jos äiti pääsisi helposti sieneen, isä saisi kerätä navetan täyteen moottoripyöränromuja, lapset oppisivat erottamaan harakan variksesta ja maistaisivat kerran elämässään ketunleipää.
Pitkän etsimisen jälkeen kuulimme rauhallisella paikalla sijaitsevasta melkein 100-vuotiaasta maalaistalosta, joka oli jo vuosikausia ollut tyhjillään. Oli talvi ja revohkamme kahlasi talolle. Matka syvässä lumessa oli vaivalloinen. Parempaa ei ollut odotettavissa perillä. Keltaisen talon terassi oli romahtanut, ovi repsotti auki.  Astelimme sisään. Asumattomuuden tuoksua, hiirenkakkaa, paljon huoneita, revenneet tapetit ja keinuvat lattiat.
Tämä oli tässä, sanoin miehelleni. Lähdetään.
Hän ei vastannut, repäisi yhtä tapetin kulmaa ja löysi alta hienon hirsiseinän.
Tämä otetaan, hän sanoi.
Keskustelustamme on 16 vuotta aikaa. Keltainen talo on nyt ainut kotimme Suomessa, sen lattiat eivät enää notku ja olen saanut kauniit siniset astiakaapit. Lapset ovat maailmalla, mutta edelleen keltainen talo on heille niin tärkeä paikka, ettemme kuulemma ikinä saa myydä sitä.  Minustakin se tuntui aina kodilta, mutta jos rehellisiä ollaan – yksi asia minua talossa häiritsi. Talo sijaitsi Hattulassa ja Hattula oli, no, vieras paikka. Minulla ei ollut sinne minkäänlaisia siteitä. Olisin ollut enemmän kotonani Kerimäellä, Joroisilla, Viipurissa, Antreassa, Alavieskassa – niin monessa muussa paikassa enemmän kuin Hattulassa.
Sitten sukututkimuksessa tuli eteen hetki, kun aloin etsiä Joroisilla asuvalle esi-isälleni suutari, lampuoti Simon Simonsson Raskille (s.1767) vanhempia. Tein innoittuneen harharetken Sysmään ja ruotusotilas Simon Mattson Raskiin ja hänen jälkeläisiinsä, kunnes oli pakko palata nöyränä tyttönä  samoja jälkiä takaisin. Erinäisten sattumien, SukuForumin keskustelupalstan ja aina avuliaiden kokeneimpien sukututkijoiden avulla pääsin lopulta oikeille jäljille. Simon Simonssonin isä löytyi. Kävi tuuri, koska Simonin isä ei alun perin ollut sukunimeltään Rask vaan Tallgren, eikä paikka ollut lähelläkään Savoa.
Simonin isä, rakuuna Simon Henricsson Tallgren (s.1738) oli suureksi yllätyksekseni ja ilokseni syntynyt Luolajan Kanungissa, Hattulassa. Kilometrien päässä keltaisesta talostamme, mutta kuitenkin samassa pitäjässä.
Juuret. Ja vielä Hattulassa.
Vielä 1760-luvulla Simon Henricsson esiintyy Tallgrenina, mutta jo Simon-pojan syntyessä Hattulan Rahkoilassa, Rekolan talossa 1767 oli perheen sukunimeksi perheenisän rakuunanuran myötä muuttunut Raskiksi. Simonin veli Anders syntyi 1781 hänkin Hattulassa, Hurttalan Amundissa.
Myöhemmin molemmat veljekset muuttivat Hattulasta Joroisiin.
Kesällä löysin kirjan, joka on aarreaitta kaikille Hattulasta kiinnostuneille. Eero Mäntylän (1975) Hattulan historia on vaivalla ja pieteetillä koottu yli 800-sivuinen teos, joka käy läpi paikkakunnan historiaa lähes talo talolta. Mäntylällä on ollut silmää niin suurille linjoille kuin pienille eloisille yksityiskohdillekin. Yksi esi-isistäni, Kalvolan Heinussa asunut Puhkan talon isäntä Yrjö Matinpoika heräsi mielessäni aivan uudella tavalla eloon lukiessani hänen tammikuisesta Turun matkastaan vuonna 1641. Tuolta vuodelta säilyneet pikkutulliluettelot kertovat Yrjö Matinpojan vieneen markkinoille myytäväksi kolme tynnyrillistä ruista.
Mikä kurkistus menneisyyteen!
Toivoin heti, että Yrjö sai rukiinsa myytyä hyvään hintaan ja että hän myös älysi ostaa kotiväelle tuliaisia, lapsille nokareen jotain makeaa ja vaimolle vaikka kauniin huivin. Hämeen Härkätiellä matkanneen Yrjö Matinpojan edesottamukset eivät suinkaan olleet ainut asia, joka tuotti minulle suurta hupia. Nautin myös perheeni epäuskoisista ilmeistä, kun he tajusivat minun ahmivan tätä – heistä kovin ikävän näköistä – tiiliskiveä suuresti nautiskellen. Mieleni teki sanoa pojilleni, että perässä tulette, mutta annoin olla.
Saavat sitten aikanaan itse yllättyä, miten kummalliset asiat ehtivät yhden elämän aikana muuttua merkityksellisiksi.
Niin kuin vaikka kolme tynnyriä ruista.
Olen asettunut entistä tukevammin ja pysyvämmin keltaiseen taloomme. Siinä ei häiritse (monien isännän keräämien moottorinraatojen lisäksi) enää kovinkaan moni asia. Olen saanut lahjan; olen huomaamattani ja tahtomattani päätynyt juurilleni. Aina ajaessani taloltamme Hämeenlinnaan ohitan kaksi kirkkoa. Isoisäni isän isoisä Simon Rask syntyi Rahkoilassa, heti Hattulan uuden kirkon pohjoispuolella. Hänen Anders-veljensä jo hävinneessä Amundin talossa, joka sijaitsi Hattulan vanhan kirkon vieressä kirkkomaan pohjoispuolella.
 hattulan_kirkko.jpg
Aina kirkkojen kohdalla huomaan hymyileväni. Ilmiselvästikään perheeni ei enää viitsi kysyä syytä virneeseeni. Kai he ovat jo tottuneet, että äiti elää elämää, jossa kulkee mukana ihmisiä menneiltä vuosisadoilta.