Viimeksi söimme sinisimpukoita Brysselissä. Ravintolassa, kohtalaisen fiksut vaatteet yllämme, sopivasti virittäytyneenä nautintoon, kaikki palaset kohdallaan.

Tänään tilanne oli tyystin toisenlainen. Olimme tehneet koko päivän ulkotöitä ja istahdimme ruokapöytään risaisissa, pölyisissä verkkareissa. Tilanne ei ollut mitenkään erityisen ylevä, eikä siinä juuri mikään ennakoinut nautintoa. Mies oli tapellut rikkinäisen oksasilppurin kanssa, minä kerännyt kilokaupalla koiranpaskaa pihasta.

Silti, omituisesti, moules teki jälleen taikansa. Se toimi täälläkin. Havainto on kenties naiivi, muille itsestään selvä. Mutta minulle siinä oli tärkeä viesti. Hämäläisen metsän perukoilla, keskellä tavallista arkeakin voi syödä jotain muuta kuin lenkkimakkaraa tai jauhelihakastiketta. Vähän vaivaa ja se on siinä. Sitä varten ei tarvitse lentää Keski-Eurooppaan tai maksaa itseään kipeäksi.

Se on mukava viesti. Tärkeäkin. Koska arkea on kuitenkin suurin osa elämäämme. Sinisiä hetkiä mahtuu jokaiseen päivään.