Sukututkimus

Häränkantaja

Tekin olette varmaan huomanneet, ettei esi-isien tutkiminen ole vain yksi harrastus, vaan monta harrastusta yhdessä? Sukututkimus on kameleontti, joka vaihtaa nahkansa hyvissä ajoin ennen kuin vanhaan näkymään kyllästyy. Harrastus on mielekäs siitäkin syystä, että sen sisään mahtuu niin monta maailmaa. Sotilasesi-isä johdattaa aikakauden sotahistoriaan, torppari tai talonisäntä saa kiinnostumaan asutuksen leviämisestä ja isojaosta, pappissukulainen tekee kuivahkosta kirkkohistoriasta merkityksellisen.
Tässä yhtenä päivänä aloin katsella isäni sukuoksiston puolella esiintyvää nimeä Maria Oxman (1756-1809.) Maria eli elämänsä Joroisilla, oli naimisissa Anders Thomasson Wilkmanin (1753-1815) kanssa ja sai kuusi lasta. Yksi Marian tyttäristä avioitui ”Kolme tynnyriä ruista”-blogissa esittelemäni suutari Simon Simonsson Raskin kanssa.
Ensi maistelulla Oxman vaikutti minusta ilmiselvältä sotilasnimeltä. Kun katselin sukua Mariasta taaksepäin, jouduin kuitenkin kasarmilta kirkon puolelle. Ketjun päästä löytyi nimittäin Leppävirran kirkkoherra Clemens Bartholdi Oxman, syntynyt noin vuonna 1625. Clemens pääsi ensin seurakunnan kappalaiseksi 1651 ja myöhemmin kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1703.
clemensin nimikirjoitus
Vuonna 1956 Genoksessa julkaistiin kaksikin Oxman-suvun varhaisvaiheita käsitellyttä artikkelia. Niin Sven-Erik Åström kuin Arthur Ehnqvistkin joutuivat jättämään avoimeksi suvun kantaisän Clemensin alkuperän. Kohtalaisen lattea ja väsynyt on näiden kahden herran olettamus, että Clemens Bartholdi Bosphorus (Häränkantaja), myöhemmin Oxman, nimen takana olisi mahdollisesti savo-karjalainen Sonninen tai Härkönen. Minkäänlaisia viitteitä tästä ei ole saatu. Oxman-suku on Clemensistä eteenpäin hyvin dokumentoitua, eikä sieltä ymmärtääkseni ole löydetty Härkösiä tai Sonnisia mistään päin sukuhaaroja.
Oxman-suvun kantaisän alkuperä on siis edelleen valitettavasti hämärän peitossa.  Muun muassa tästä aiheesta olemme muiden Oxmanin eri sukuhaarojen jälkeläisten kanssa harrastaneet vilkasta ja antoisaa sähköpostikirjeenvaihtoa.
Kokoan tähän vapaina virranneita pohdiskelujamme siitä, mistä Clemens Oxman olisi voinut olla lähtöisin. Prosessi kertoo samalla jotain oleellista sukututkimusharrastuksesta: uusien yhteyksien löytämisestä, kutkuttavasta salapoliisintyöstä ja palapelistä, jossa monenlaisella tiedolla  – sattumaa unohtamatta – on merkitystä.
Oxmanin suvussa kulkeneen perimätiedon mukaan Clemens olisi sama henkilö kuin Turun Akatemian matrikkelissa v. 1650 mainittu Königsbergissä (nykyisin Kaliningrad) syntynyt varaton opiskelija Clemens. Hän oli tullut Tukholmaan, jossa oli yrittänyt varastaa rahaa kolehtihaavista ja lähetetty (ilmeinen pilke silmäkulmassa) vankilatuomion sijasta opiskelemaan teologiaa Turkuun.
Asiakirjojen perusteella tiedämme, että vuonna 1650 samainen Clemens turhaan anoi Turun Akatemian konsistorilta avustusta. Koska rahaa ei herunut, on todennäköistä että Clemensin täytyi varattomana keskeyttää opintonsa ja hakeutua työhön. Tähän teoriaan sopisi myös tieto, että vielä samana vuonna Leppävirralle ilmestyi Clemens Bartholdi Bosphorus, (vuodesta 1683 alkaen nimeltään Oxman,) joka pääsi seurakunnan kappalaiseksi huolimatta siitä, ettei ollut suorittanut teologista loppututkintoa.
Mikä sitten oli tuonut Clemensin Preussin pääkaupungista Königsbergistä Tukholmaan?
Emeritusprofessori Juhani Oksmanin työhypoteesin mukaan hän olisi ollut ruotsalaisen sotilaan avioton poika, joka tuli isänsä kotimaahan Ruotsin laivaston paluukyydissä 30-vuotisen sodan päätösvuonna 1648. Königsberg oli sodan aikana ollut ruotsalaisten hallussa.
Eila Rautioaho on myös kiinnittänyt huomiota Clemensin patronyymiin Bartholdi, joka voisi olla latinalainen muunnos ruotsalaisesta patronyymistä Bertilsson. Ympäri maapallon singahdelleissa sähköposteissamme Eila on myös muistuttanut lähes sosiaalisesta normista, että ensimmäiselle pojalle annettiin tämän isänisän etunimi ja seuraava poika sai äidin isän etunimen. Myös Clemensin esikoisesta tuli aikanaan Bertil/Bertel. Suvun jälkeläisistä löytyykin (ehkä juuri ruotsalaisen esi-isän muistoksi) monta Bertiliä.
Mutta jos Oxman-suvun kantaisä todella oli alkujaan Königsbergistä, johtaa se entistä mielenkiintoisempaan jatkokysymykseen. Meidän pitäisi nimittäin kysyä, oliko hän taustaltaan juutalainen. Oxman on erittäin yleinen sukunimi juutalaisilla, myös Königsbergissä.
Oxmanien nimi esiintyy maailmalla monessa muodossa: esim. Oksman, Oxmann, Oxnam, Ochsman(n), Oexman(n), Oxeman ja Axman. Huomattava osa heistä on juutalaisia, Itä-Euroopassa asuvia tai sieltä vainojen takia muihin maihin muuttaneita. Juhani Oksmanin yhteydenotot ovat poikineet myös sen tiedon, että on olemassa kirja nimeltään World book of Oxmans, julkaissut Burke´s Peerage. Oxman-suku on siis ollut kiinnostuksen kohteena muuallakin. Englantilainen Dave Oxman perusti aikanaan  myös Oxman Genealogical Siten (www.littlewhitebull.com) jossa muuten on mainittu myös Suomi ja Clemensimme.

 

Sukututkimus

Isoisää etsimässä

Olen viime päivinä ajatellut Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta. Paha äitipuoli määrää isän viemään sisarukset synkkään metsään ja neuvokkaat sisarukset  tiputtelevat reitilleen leivänpalasia löytääkseen takaisin kotiin.

Olen itsekin päätynyt metsään, en tosin synkkään. Metsäni on täynnä vehreitä, voimakkaita, eri suuntaan haarautuvia puita. Sukupuita. Olen harrastanut mahdollisuuksieni mukaan sukututkimusta nyt muutaman vuoden ajan. Joissakin sukuhaaroissa olen päässyt aina 1500-luvulle saakka.

Siihen mahtuu mahdoton määrä ihmiskohtaloita, sukunimiä, sukuhaaroja.

Etenin vauhdilla ja ahneesti historiakirjoissa viskoen jälkeeni omia leivänpalojani, päätin syventyä yksittäisiin ihmisiin sitten päästyäni perille – jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan. Mielikuvissani tuo paikka muistutti vähän Fanny ja Alexander—elokuvan salia, jossa iso ja eloisa suku viettää yhdessä joulua.

Puuni näyttää haaraiselta ja komealta. Ainut ongelma siinä on, etten osaa päättää, mille oksalle hypähtäisin nyt, kun työ on jo kohtalaisen pitkällä. Eihän sukututkimus tietenkään koskaan valmistu, mutta monessa suvussa on yksinkertaisesti tullut seinä vastaan.

Minulle sukututkimus oli alusta asti kuin viinit; mitä vanhempaa, sen parempi. En ollut niinkään kiinnostunut aivan lähihistoriasta, vaan janosin tietoa mahdollisimman kaukaisista esi-isistä ja -äideistä. Nyt kun olen päässyt kurkistamaan kauas keskiajalle saakka, olen palaamassa omia leivänpalojani seuraten lähemmäs kotia.

Puustani nimittäin puuttuu yksi oleellinen haara. Äitini syntyi Viipurissa 1922 saamatta koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli. Tämä oli henkilökohtainen tragedia, joka varjosti äidin koko elämää.  Voin kuvitella, että tunne muistuttaa hetkittäin ahtaan paikan kammoa; sitä on suljettu pimeyteen ja tietämättömyyteen.

Tunnen sen itsessänikin. Puuttuuhan minultakin yksi isoisä ja sen mukana kokonaisia sukuhaaroja ihmisiä, joiden ominaisuuksia, sairauksia tai luonteenpiirteitä olen saattanut periä. En pysty edes kuvittelemaan, miten tämän kokevat ihmiset, jotka eivät tiedä kumpaakaan vanhempaansa.

Turhaan ei sanota, että tieto on valtaa, valtaa oman minän ja kohtalon yli. Sanonta voisi kuulua myös, että tieto on turvaa. Se ettei tiedä, tuntuu kuin olisi tullut tyhjästä, pudonnut maanpinnalle kuin pieni kivi avaruudesta, kiertoradan ja satunnaisen yhteentörmäyksen voimasta.

Anteeksi runollisuuteni. Mutta uskon, että näin edesmennyt äitikin sen koki, syvällä sisimmässään. Ulkoisesti kaikki oli varmaan paljon proosallisempaa. Epämääräinen häpeä ei varmaan ollut äidille tai muille sen aikaisille isättömille lapsille se vierain tunne. Vaikka mummon uusi mies myöhemmin adoptoi äidin ja tämän sisarukset, avioliiton ulkopuolella ei ollut mukava syntyä vielä 1920-luvullakaan. Äpärä oli äpärä, vaikka hänellä olisikin ollut kauniit vaaleat kiharat.

Toivon, että meedioita oikeasti olisi olemassa. Haluaisin nimittäin yhteyden mummuuni. Olisi niin paljon kysyttävää.  Aivan ensimmäiseksi kysyisin häneltä, miksi ihmeessä hän ei koskaan kertonut äidilleni, kuka tämän isä oli.

Haluaisin ymmärtää. Haluaisin tietää.

Vaikka sen tiedän, että entisajan naiset elivät meihin verrattuna monessa mielessä kovaa elämää. Toisen ihmisen syitä ja ratkaisuja on mahdoton tietää tai ymmärtää. Sen on tässä vaiheessa riitettävä minulle tiedoksi.

Heinäkuussa aiomme mennä kahden siskoni kanssa etsimään isoisää Mikkelin maakunta-arkistoon. Tehtävä on luultavasti toivoton, mutta reissu on tehtävä siitä huolimatta. Etsintää ei helpota, että talvisota tuhosi Viipurin kaupunkiseurakunnan rippikirjat vuosilta 1849-1930. Huonosti kävi myös syntyneiden luetteloille 1900-1939.

Onneksi pidämme kaikki kolme dekkareista, koska tämä jos mikä menee salapoliisintyöksi. Missä mummu asui 1921? Asuinpaikoista saatamme löytää tietoa henkikirjoista. Missä äidin äiti oli työssä vuotta ennen äidin syntymää? Ammatista riippuu, löytyykö työpaikasta tarkempia tietoja. Tiedän, että ainakin jossain vaiheessa mummu oli töissä Viipurin satamassa sukeltajien pukijana. Tämä työ jos mikä herättää heti kirjailijan mielikuvituksen.

Tietääkseni kukaan ei koskaan tunnustanut isyyttä.  Mutta jos elatusasia tai isyyden tunnustaminen ylipäänsä joskus on ollut esillä oikeudessa, nämä tiedot meidän kai on mahdollista löytää.  Lastenvalvojien asiakirjoja ei 1920-luvun osalta valitettavasti ole säilynyt. Tuohon aikaanhan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten nimiä koottiin erityisen arkistoon. Ehkä sieltä olisi löytynyt mahdollinen viittaus myös lapsen isään?

Monet leivänmuruset ovat siis historian myllerryksissä kadonneet.  Voi hyvin olla, että meidän on mahdotonta päästä perille, löytää isoisämme. Mutta mikäänhän ei estä – eikä voisikaan estää – meitä yrittämästä.