Sukututkimus

Gunilla Porthana

En tiedä kuinka moni sukututkija harrastaa dekkarien lukemista. Itselläni ei juuri ole ollut siihen tarvetta. Tuntuu, että tämä harrastus tarjoaa samat elementit. Kuka, kenen kanssa ja missä. Kuka kuoli ja milloin, mistä syystä.  Piiloleikit ja palapeliarvoitukset ovat tässä harrastuksessa taattuja.

Yksi omista arvoituksistani on esiäitini Gunilla Porthana.

Monissa sukupuissa Gunilla esiintyy yhtenä Joroisten kirkkoherran Sigfrid Gustavsson Porthanuksen (n. 1634 – 1693)  lapsena.

Ongelma vain on se, että Gunillaan on yhdistetty myös patronyymi Andersdotter.

Olisiko itsensä kirkkoherran tyttärelle vahingossa laitettu väärä patronyymi? Kaikenlaistahan kirkonkirjoihin on vuosisatojen mittaan epähuomiossa kirjattu tai jätetty kirjaamatta, mutta tässä tapauksessa virhe ei oikein tunnu uskottavalta.

Olen siis alusta saakka ollut taipuvainen uskomaan, että Gunillan isä oikeasti oli Anders eikä suinkaan Sigfrid.

Teoriani on ollut se, että Gunilla on jonkun sukulaisen lapsi, joka syystä tai toisesta on elänyt kasvattityttärenä Joroisten kirkkoherran perheessä.

En kuitenkaan onnistunut löytämään sopivaa Andersia koko laajasta Porthanien suvusta.

Sigfrid Porthanus toimi sotapappina ja joutui sotavankeuteen Puolassa. Vapauduttuaan hän aloitti Juvan kappalaisena 1666 ja Joroisten kirkkoherrana 1676.  Sigfrid avioitui myös pappisperheestä tulevan, Viitasaarella syntyneen Maria Henriksdotter Kockoniuksen kanssa.

He saivat seuraavat lapset : Johan, Henricus (Suomen historian isäksi tituleeratun Henrik Gabriel Porthanin isoisä) sekä Prudentia.

Ja Gunillan, kysymysmerkillä.

Axel Bergholmin toimittamasta Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja, osasta 2, löysin vihdoin tiedonjyvän, joka kenties voisi valaista Gunillan sukujuuria.

Komealta kalskahtavan Porthanien suvun esi-isä oli ehta viipurilainen kauppias Gustav Pentinpoika Purtanen (syntynyt noin 1590 Viipurissa.)  Purtanen/Porthanusten perään Bergholm on kirjannut Purthanusten sukuhaaran, jonka hän arvelee olevan samaa sukua kuin nuo kuuluisammat Porthanit. Myös Purthanusten suku on Viipurista ja alunperin kauppiaita.

Bergholm kirjaa heitä seuraavasti:

-Per Purtan, porvari Viipurissa (1540-1572)

Hänen poikansa oli  -Hans Pietarinpoika Purtan, omasi talon Viipurissa 1578, kuninkaallisen majesteetin palvelija 1573-1583, sitten vouti Savossa, asui 1590-1597, kaupunginkirjuri siellä 1600-1604. Hänen poikansa oli todennäköisesti

-Johannes Johannis Purthanus , kirkkoherra Koivistossa 1609, kuoli 1652. Puoliso Karin Henrikintytär, kuoli 1652.

Heidän lapsiaan (ja nyt päästään minun kannaltani asiaan:)

-Anders, furiiri (1658)

Furiirit olivat aliupseereita, jotka huolehtivat sotaväen majoituksesta ja muonituksesta.

Kenties haluan vain kuvitella, mutta mielestäni yhtymäkohtia Anders Purthanuksen ja Sigfrid Porthanuksen välillä löytyy sopivasti.

Ehkä he olivat kaukaisia serkkuja, jotka tapasivat viimeistään Puolan taistelukentillä? Ehkä he olivat tuttuja jo sitä ennen, pyörineet pikkupoikina samoissa pappiloissa?  Ehkä Anders oli leski, jolle furiirin liikkuva työ ja tyttärestä huolehtiminen osoittautuivat mahdottomaksi yhtälöksi ja Sigfridin vakaa elämä Joroisten kirkkoherrana tarjosi ratkaisun?

Monista dekkareista tulee sarja, johon onneton lukija liimautuu pitkiksi ajoiksi. Pelkään pahoin, että Gunillan, Sigfridin ja Andersin arvoituksesta tulee oma –vähintäänkin – trilogiani.

 

Ruokaa

Äidin kaalipata

Tarvitset:

-yhden ison kaalinpään

-1/2 kg naudan jauhelihaa

-voita

-porkkanoita ja mausteita maun mukaan

Suikaloi kaali. Kuumenna paksupohjaisessa kattilassa aimo kimpale voita ja tilkka öljyä, lisää kaali ja pilkotut porkkanat. Mausta kevyesti suolalla, lisää pohjalle vähän vettä, ettei pala pohjaan.

Hauduta kannen alla noin tunti.  Talvikaali kestää kypsyä pitempään.

Paista jauheliha, mausta suolalla ja valkopippurilla. Voit lisätä myös sipulia. Laita kaaliseoksen joukkoon, voit halutessasi sekoittaa joukkoon vähän soijaa, antaa hyvän värin.

Jatka hauduttamista ainakin 1/2 tuntia. Mitä kauemmin haudutat, sitä parempaa tulee. Voit myös hauduttaa ruuan uunissa, itse teen aina levyllä.

Niin äitinikin tapasi tehdä, vaikka karjalainen olikin. Soijasta hän ei tiennyt mitään.

äiti
Sirkku-äitini silloin kun hän ei vielä tiennyt, että Viipurista tulee lähtö. 
Sukututkimus

Isoisää etsimässä

Olen viime päivinä ajatellut Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta. Paha äitipuoli määrää isän viemään sisarukset synkkään metsään ja neuvokkaat sisarukset  tiputtelevat reitilleen leivänpalasia löytääkseen takaisin kotiin.

Olen itsekin päätynyt metsään, en tosin synkkään. Metsäni on täynnä vehreitä, voimakkaita, eri suuntaan haarautuvia puita. Sukupuita. Olen harrastanut mahdollisuuksieni mukaan sukututkimusta nyt muutaman vuoden ajan. Joissakin sukuhaaroissa olen päässyt aina 1500-luvulle saakka.

Siihen mahtuu mahdoton määrä ihmiskohtaloita, sukunimiä, sukuhaaroja.

Etenin vauhdilla ja ahneesti historiakirjoissa viskoen jälkeeni omia leivänpalojani, päätin syventyä yksittäisiin ihmisiin sitten päästyäni perille – jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan. Mielikuvissani tuo paikka muistutti vähän Fanny ja Alexander—elokuvan salia, jossa iso ja eloisa suku viettää yhdessä joulua.

Puuni näyttää haaraiselta ja komealta. Ainut ongelma siinä on, etten osaa päättää, mille oksalle hypähtäisin nyt, kun työ on jo kohtalaisen pitkällä. Eihän sukututkimus tietenkään koskaan valmistu, mutta monessa suvussa on yksinkertaisesti tullut seinä vastaan.

Minulle sukututkimus oli alusta asti kuin viinit; mitä vanhempaa, sen parempi. En ollut niinkään kiinnostunut aivan lähihistoriasta, vaan janosin tietoa mahdollisimman kaukaisista esi-isistä ja -äideistä. Nyt kun olen päässyt kurkistamaan kauas keskiajalle saakka, olen palaamassa omia leivänpalojani seuraten lähemmäs kotia.

Puustani nimittäin puuttuu yksi oleellinen haara. Äitini syntyi Viipurissa 1922 saamatta koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli. Tämä oli henkilökohtainen tragedia, joka varjosti äidin koko elämää.  Voin kuvitella, että tunne muistuttaa hetkittäin ahtaan paikan kammoa; sitä on suljettu pimeyteen ja tietämättömyyteen.

Tunnen sen itsessänikin. Puuttuuhan minultakin yksi isoisä ja sen mukana kokonaisia sukuhaaroja ihmisiä, joiden ominaisuuksia, sairauksia tai luonteenpiirteitä olen saattanut periä. En pysty edes kuvittelemaan, miten tämän kokevat ihmiset, jotka eivät tiedä kumpaakaan vanhempaansa.

Turhaan ei sanota, että tieto on valtaa, valtaa oman minän ja kohtalon yli. Sanonta voisi kuulua myös, että tieto on turvaa. Se ettei tiedä, tuntuu kuin olisi tullut tyhjästä, pudonnut maanpinnalle kuin pieni kivi avaruudesta, kiertoradan ja satunnaisen yhteentörmäyksen voimasta.

Anteeksi runollisuuteni. Mutta uskon, että näin edesmennyt äitikin sen koki, syvällä sisimmässään. Ulkoisesti kaikki oli varmaan paljon proosallisempaa. Epämääräinen häpeä ei varmaan ollut äidille tai muille sen aikaisille isättömille lapsille se vierain tunne. Vaikka mummon uusi mies myöhemmin adoptoi äidin ja tämän sisarukset, avioliiton ulkopuolella ei ollut mukava syntyä vielä 1920-luvullakaan. Äpärä oli äpärä, vaikka hänellä olisikin ollut kauniit vaaleat kiharat.

Toivon, että meedioita oikeasti olisi olemassa. Haluaisin nimittäin yhteyden mummuuni. Olisi niin paljon kysyttävää.  Aivan ensimmäiseksi kysyisin häneltä, miksi ihmeessä hän ei koskaan kertonut äidilleni, kuka tämän isä oli.

Haluaisin ymmärtää. Haluaisin tietää.

Vaikka sen tiedän, että entisajan naiset elivät meihin verrattuna monessa mielessä kovaa elämää. Toisen ihmisen syitä ja ratkaisuja on mahdoton tietää tai ymmärtää. Sen on tässä vaiheessa riitettävä minulle tiedoksi.

Heinäkuussa aiomme mennä kahden siskoni kanssa etsimään isoisää Mikkelin maakunta-arkistoon. Tehtävä on luultavasti toivoton, mutta reissu on tehtävä siitä huolimatta. Etsintää ei helpota, että talvisota tuhosi Viipurin kaupunkiseurakunnan rippikirjat vuosilta 1849-1930. Huonosti kävi myös syntyneiden luetteloille 1900-1939.

Onneksi pidämme kaikki kolme dekkareista, koska tämä jos mikä menee salapoliisintyöksi. Missä mummu asui 1921? Asuinpaikoista saatamme löytää tietoa henkikirjoista. Missä äidin äiti oli työssä vuotta ennen äidin syntymää? Ammatista riippuu, löytyykö työpaikasta tarkempia tietoja. Tiedän, että ainakin jossain vaiheessa mummu oli töissä Viipurin satamassa sukeltajien pukijana. Tämä työ jos mikä herättää heti kirjailijan mielikuvituksen.

Tietääkseni kukaan ei koskaan tunnustanut isyyttä.  Mutta jos elatusasia tai isyyden tunnustaminen ylipäänsä joskus on ollut esillä oikeudessa, nämä tiedot meidän kai on mahdollista löytää.  Lastenvalvojien asiakirjoja ei 1920-luvun osalta valitettavasti ole säilynyt. Tuohon aikaanhan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten nimiä koottiin erityisen arkistoon. Ehkä sieltä olisi löytynyt mahdollinen viittaus myös lapsen isään?

Monet leivänmuruset ovat siis historian myllerryksissä kadonneet.  Voi hyvin olla, että meidän on mahdotonta päästä perille, löytää isoisämme. Mutta mikäänhän ei estä – eikä voisikaan estää – meitä yrittämästä.